sunnuntai 30. syyskuuta 2007
Ruoska eli Aavikon Laahustava Aave
Hikipisarat kirvelivät silmissäni. Aurinko porotti, suuta oli lakannut kuivamasta jo kolme tuntia sitten, kieli oli kuin vieras esine suussani. Tukehduttava tunne kurkussa oksetti. Yökkääminen ei auttanut, vatsassani ei ollut ollut ruokaa pariin päivään, nyt nestekin alkoi olla lopussa.
Jatkoin silti.
Minun olisi päästävä pian asutuksen pariin ja saatava juotavaa, muuten matkantekoni loppuisi. Kaikkialla levittäytyi avara preeria, taakseni jäi pieni pölypilvi, kun en jaksanut nostella jalkojani. Vaatteeni olivat saman törkyisen ruskean väriset kuin koko maisema ympärilläni. Vain muutama kaktus heitti lyhyitä varjoja maahan eikä niitäkään näkynyt keskipäivän kuumuudessa.
Jatkoin silti.
Jalkojani poltti ja nilkkani olivat hiertyneet verille. Hetken jo ajattelin juoda omaa vertani, mutten malttanut pysähtyä. Veritahrat katosivat pölyyn joka askeleella. Tip, tip, tip. Vähän päästä en huomannut kipua, nilkkani olivat tunnottomat. Kipu oli jossain takaraivossa, siellä se hakkasi kuin moukari ratakiskon naulaa. Aivan kuten moukarin kilahdukset olivat vaienneet korvissani, en tuntenut kipuakaan.
Jatkoin silti.
Jos olisin istunut alas, olisin rojahtanut maahan viimeisen kerran, siitä olin varma. Saavuttaisinko asutuksen, olisiko tässä suunnassa ihmisiä ja vettä, siitä en ollut lainkaan varma. Pysähtymisen kohtalokkuudesta ei ollut mielessäni pienintäkään epäilystä. Voimani olivat ehtyneet jo tunteja sitten, ruumiini olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kaatua läkähdyksestä ja antaa luonnon kiertokulun hoitaa hommansa loppuun.
Jatkoin silti.
Pelko ei enää ajanut minua. Olin lakannut välittämästä yläpuolellani liitelevistä korppikotkista jo kauan sitten. Öisin, kun palelin, kuuntelin kojoottien ulvontaa enää vähäisintäkään mielenkiintoa osoittaen. Hidas laahustukseni ei ollut tarpeeksi meluisaa karkoittaakseen satunnaisten ruohotuppojen suojissa luikertelevia kalkkarokäärmeitä. Kerran jopa nilkkojeni kahleet estivät puraisun. Mahtoi siinä luikeron varovaisuus kasvaa, kun myrkkyhammas katkesi metallirenkaaseen. Ainakin käärme luikersi tiehensä silminnähden ärtyneenä. Ehkä kyseinen yksilö varoo seuraavalla kerralla jättimäisen rautanilkan kimppuun käymistä. Ajatus huvitti minua kerta kerralta vähemmän. Näin auringon laskiessa en voinut suojata silmiäni sen paahteelta mitenkään.
Jatkoin silti.
Vaikka olisin kuinka halunnut tuskailla tilannettani ja ulvoa kivuista, ei siitä olisi tullut mitään. Voimani eivät riittäneet äänen kohottamiseen, jaksoin hädin tuskin hengittää. Äänen muodostaminen olisi ollut lähes mahdotonta. Silmäni lähinnä rahisivat luomia siristäessäni. Luomien sulkeminen ei kosteuttanut silmiäni lainkaan, kyynelkanavat olivat kuivuneet ensin puroksi, sitten patoutuneet kuiviksi kuin kangastus. Vaikka olisin yrittänyt, en olisi pystynyt itkemään. Silmien kirvely oli vähentynyt tänään, mikä johtui hikoiluni loppumisesta. Olin kuivumassa pystyyn kuin kelo.
Jatkoin silti.
Vähitellen minun oli myönnettävä itselleni, että olin saattanut tehdä elämäni suurimman ja ennenkaikkea viimeisen virheen. Ehkei vapaus sittenkään ollut kaikki kaikessa. Ehkä vuosikausia jatkunut pakkotyö oli kasvattanut vapauden arvon mielessäni älyttömän korkeaksi. Virheeni oli ottaa viimeinkin ohjat omiin käsiini. Mutta minkä arvoinen oli vapaus päättää omasta kohtalostaan, jos se johtaisi vääjäämättä kuolemaan. Olin aliarvioinut etäisyyden lähimpään kylään, kenties olin jopa lähtenyt tyystin väärään suuntaan. Laskevan auringon siristävät säteet eivät luoneet luottamusta lännen puolesta.
Jatkoin silti.
Ilta-aurinko kertoi kuitenkin suuntani olevan vakio. Ainakaan en kulkenut ympyrää. Vaikka maisemat tuntuivatkin tutuilta, johtui se ennemminkin siitä, että preeria näyttää kaikkialla samalta, erityisesti kuivuneilla silmillä katsottuna ja lämpöhalvaannuksen riivaamien aivojen avulla analysoituna, kuin siitä että kulkisin kehää. Saattoihan olla, että päivän kuljin kehää ja auringon valitessa hitaasti laskeutumissuuntaansa minä matkin enkä huomannut sitä.
Jatkoin silti.
Käteni olivat maksoittuneessa veressä. Käsieni paino tuntui entistä selvemmin voimieni hiipuessa. Lyhyet kahleet estivät minua pitämästä käsiäni kehoni sivuilla ka jatkuva jännittäminen kramppasi hartioissani. Veriset nyrkkini hakkasivat reisiäni jokaisella raahustavalla askeleella. Oikea, vasen, oikea, vasen. Nyrkkini hakkasivat verisiä kasvoja, joista kuvastui suunnaton kauhu. Silmissä vilahti hetken varmuus kuolemasta ja eräänlainen rauha levisi kehoon, jonka päällä istuin kahareisin ja jonka päätä taoin paljailla käsilläni kaikin voimin. Se ei enää vastustellut. Loppu oli tulossa ja se oli hyväksytty. Nousin ruumiin päältä. Tärisin tajutessani tekoni lopullisuuden. Tärisin kuin horkassa. Aurinko oli laskenut ja lämpötila samoin.
Jatkoin silti.
Öissä oli muutama hyvä puoli. Iltojen viileys oli tervetullutta vaihtelua helteiseen raahustamiseeni, mutta pian kylmyys alkoi tuntua epämiellyttävämmältä kuin päivän kuumuus konsanaan. Öisin pystyin pitämään pääni pystyssä ja silmäni auki. Pimeässä ei tosin nähnyt juuri mitään, mutta tähtitaivas oli kirkas. Kuu oli hylännyt minut tänäkin yönä.
Kumarruin nostamaan suurehkon murikan jalkojeni juuresta. Nuolaisin sen kosteaa pintaa ja pudotin sen takaisin maahan hädin tuskin varpaideni ohi. Laahustamiseni ei pysähtynyt edes tuoksi hetkeksi. Öisin kiviin tiivistyvä neste olisi pelastukseni. Mutta jos en pian löytäisi apua, en jaksaisi nostaa enää yhtään kiveä. Luovuttaisinko jo?
Jatkoin silti.
Aamuaurinko hoputti minua. Paidanriekaleeni eivät suojanneet rupista, pitkien arpien ja tuoreammista haavoista vuotaneen, kuivuneen veren peittämää selkääni. Kirvelevä selkä sai minut kiristämään tahtia. Vasen, oikea, vasen, oikea. Moukari löi vuoroin vasemmalta olaltani, vuoroin oikealta. Kuusi iskua ja naula oli pohjassa. Vuosien kokemus oli opettanut rasittamaan kehon molempia puolia tasaisesti. Pomomiehen piiska sähähti, paukahti ja kipu viilsi yläselässäni. Vanha arpi avautui ja verta valui nikamiani pitkin pyyhkiytyen housunkaulukseeni tehden siitä kuivuessaan koppuraisen. Tällä kertaa pomomies oli tehnyt virheen. Muut olivat jo lähteneet, heidän marssinsa aiheuttama pölypilvi näkyi enää juuri ja juuri horisontissa. Pomomies halusi kiusata minua, mistä lie syystä. Olimme siis kahden.
Kun ruoska seuraavan kerran sähähti niinkuin tuhansia kertoja aiemmin, olin valmis. Kohotin moukarini selkäni taakse kauemmas kuin normaalisti olisi tarvinnut. Piiska kietoutui moukarini ympärille, irrotin otteeni ja syöksähdin minkä kahleiltani pystyin ällistyneen pomomiehen kimppuun. Yllätys oli varmasti suuri loppuun asti uuvutetun, aliravitun, aseettoman ja kahlehditun miehen irvikuvan hyökätessä ruoskalla ja kiväärillä varustetun rotevan miehen kimppuun.
Pomomies kaatui osittain jalkansa takana olevan kivenlohkareen vuoksi, osittain syöksyni takia. Istuin koko painollani hänen ylävartalonsa päälle ja estin siten hänen käsiensä käytön. Hän huusi “Lopeta, LOPETA, JUMALAN NIMESSÄ, LOPETA!”
Jatkoin silti.
maanantai 24. syyskuuta 2007
Mammutinmetsästys
Normaalien varusteiden tulee kestää hieman enemmän rasitusta ja niitä pitää muokata hieman vastaamaan kohteen suurempia mittoja. Työ on syytä tehdä huolella, sillä jos jokin menee ratkaisevalla hetkellä vikaan, voivat seuraukset olla katastrofaaliset. Joskus ovat välineet vaurioituneet korjauskelvottomiksi ja joskus jopa kohde on loukkaantunut kuolettavasti. Kaikkea on siis tapahtunut.
Itse aloitin niiden metsästämisen jo melko nuorena. Koska niitä oli kaikkialla, oli luontevaa aloittaa niihin tutustuminen yleisemmistä lajeista ja niistä, joita nuorukainen – tai oikeammin lapsi pystyi pyydystämään. Nyttemmin olen erikoistunut lajin poikkeamiin ja pyrin löytämään ne, joista voidaan olla myös kiinnostuneita – tieteellisesti.
Vinkki tästä valtavasta yksilöstä tuli eräältä toiselta metsästäjältä. Hän oli kuullut, että olen mammutinmetsästäjä ja päätti antaa vinkin. Hän itse on erikoistunut yön saalistajiin, eikä niinkään minun erikoisalueeseeni. Meitä ei ole maailmassa montaa, enää.
Sain vihdoin yhdenmiehen retkikuntani varusteet kuntoon. Varaudun viettämään useampia vuorokausia tuon mahtavan eläimen havaintoseudulla, sillä koskaan ei voi olla varma, missä tuo jättiläinen laiduntaa seuraavaksi. Pakkasin välineet tähän harrastukseeni pyhittämääni kuljetusvälineeseen, joka sisälsi niin majoitusmahdollisuuden retkikunnalleni, kuin välineeni ja laboratorion, jossa voin tutkia saaliitanikin. Joskus saalistusmatkani voivat olla useiden päivien ja jopa viikkojen mittaisia ja tällöin tulee kaiken olla saatavilla heti. Kun kaikki oli valmista nostin kytkintä ja suuntasin auton nokan kohden seikkailua.
Saavuin seudulle, jossa se oli viimeksi nähty ja päätin pystyttää leirin. Kun kaikki oli paikallaan, tein pienen lenkin ympäristöön, vain tarkkaillakseni, onko se mahdollisesti liikkeellä. Palattuani leiriin, ilman havaintoa, päätin valmistaa aterian ja tehdä suunnitelman huomista metsästystä varten. Syötyäni aloin suunnitella karttaan reittiä, joka kulkisi tunnettujen havaintopaikkojen kautta, alkaen viimeisimmästä havainnosta aina ensimmäiseen. Huolsin kaikki metsästysvälineet ja katsoin, että ne toimivat moitteettomasti. Mikään ei saa mennä kriittisellä hetkellä vikaan – ei mikään.
Nukuin yöni levottomasti ja heräilin usein, aivan kuin kuunnellakseni mahdollisia liikkeitä yössä – kuulematta kuitenkaan mitään. Aamulla auringon sarastaessa heräsin ja valmistin itselleni aamiaista. Ilmassa oli runsaasti tuoksuja ja kosteus höyrysi läheisellä niityllä, kun aurinko alkoi lämmittää kasteista heinikkoa. Tulisi lämmin päivä. Toivottavasti se olisi myös tuloksellinen.
Ensimmäiseen metsästyspäivään lähdin toiveikkaana, tarkoituksenani lähinnä käydä havaintopaikat läpi ja tehdä mahdollinen havainto. Otin mukaani vain välttämättömimmät varusteet ja lähdin patikoimaan ennalta suunnittelemaani reittiä. Sydämeni jyskytti jännityksestä. Kiersin suunnittelemani reitin melko nopeasti ja saavuin leiriini jo lounaaksi takaisin. Pettymyksekseni en ollut tehnyt minkäänlaista havaintoa siitä tai edes sen lajitovereista. Se tuntui mahdottomalta ja lähes epätodelliselta. Aivan kuin se olisi aistinut minun olevan jahdissa. Alkaessani valmistelemaan lounasta huomasin todellisen syyn siihen, etten ollut nähnyt jälkeäkään siitä ja sen lajitovereista. Metsän reunan ylle kohosin uhkaavan tummia pilviä, joissa välähteli kirkkaita vasamia ajoittain. Ukkosen kumeat paukahdukset kantautuivat pikkuhiljaa leiriini. Myrskyn rintama oli tulossa. Ne olivat aistineet ilmanpaineen muutokset. Nyt ei auttanut muuta kuin odottaa, että myrsky menisi ohi.
Se olikin rajuin kesämyrsky aikoihin näillä korkeuksilla. Kaksi vuorokautta tauotonta sadetta, tuulta ja ukkosta. Salama löi myös leirin lähellä sijainneeseen suureen kuuseen. Meteli oli huumaava, kun valtavan pamauksen jälkeen kuusi repesi kahtia, latvasta juureen asti. Luonto näytti voimansa. Koko myrskyn ajan tein ahkerasti uusia suunnitelmia ja kertasin strategiaani, mitä tekisin tavattuani tuon suuren yksinäisen. Pyrin pitämään lopullisen kohtaamisen mahdollisimman lyhyenä, ettei mitään vaurioita syntyisi. Näillä metsästyksillä oli tapana muuttua rumiksi niiden pitkittyessä turhaan.
Seuraavana aamuna heräsin yhtäkkiä täydelliseen hiljaisuuteen. Sade ei hakannut ajoneuvoni ikkunoihin enää. Tuuli ei vinkunut antennissa. Metsä ei humissut. Myrsky oli ohi. Ponnahdin ilmaan ja pukeuduin eräasuuni nopeasti. Aurinko ei ollut vielä korkealla, joten ehdin nauttia aamiaisen, ennen kuin metsästys jatkuisi. Tunsin kuinka hengitykseni nopeutui ja pulssini kohosi. Ilma oli sakeana adrenaliinia. Tiesin, että ne olivat liikkeellä nälkäisinä myrskyn jälkeen – mikäli olivat enää hengissä.
Suuntana oli laaja laidunalue, jossa niitä tavallisesti tapasi ruokailemassa. Ilman kosteus oli myrskyn jäljiltä vielä korkea ja vaatteet alkoivat liimautua ihoon kiinni koko ajan lämpenevässä aamussa. Ajattelin käyttää tänään taktiikkaa, jossa piiloudun keskelle peltoa naamioituneena maastokuvioisessa asussani. Yritän pysyä mahdollisimman äänettömänä ja liikkumattomana, kunnes tavoittelemani yksilö on näköpiirissäni. Nälkäisenä ne eivät kiinnitä niin paljon huomiota minuun ja mahdollisuuteni paranevat huomattavasti.
Koetin löytää mahdollisimman hyvän asennon, jossa raajani eivät puutuisi ja pystyisin toiminaan tarpeen vaatiessa ilman ongelmia. Nostin erikoiskiikarit silmilleni ja aloin tarkkailla niityn reunoja. Yhtäkkiä pulssini kiihtyi. Metsän reunassa, niityn laidalla liikahti jokin tuttu hahmo. Pidätin jännityksestä jäykkänä hengitystäni ja yritin saada hahmon näkökenttääni. Muutama pyyhkäisy kiikareilla metsän reunaan, ei mitään. Kadotin hahmon jonnekin. Nyt, tuolla. Siellä on ensimmäinen. Ne ovat tulossa ruokailemaan.
Päätin odottaa rauhassa keskellä peltoa ja tarkkailla, tulisiko muitakin yksilöitä tälle niitylle. Jo noin tunnin kuluttua havaitsin muutamia koiraita niityn reunassa laiduntamassa. Tänään se tapahtuisi. Ja silloin havaitsin sen. Se oli suoraan edessäni, metsän reunassa. Se oli mahtava näky. Koskaan ei ole noin valtavaa yksilöä kirjattu havaitun, ei missään. Tämäkö oli koko urani huippu? Tätäkö varten olin elänyt? Nyt ei saa toimia hätiköidysti. Täytyy noudattaa suunnitelmaa. Ei saa liikkua. Täytyy vain odottaa, että se on riittävän lähellä, ettei se pysty enää pakenemaan tätä metsästystä varten valmistamiani pyydyksiä. Tänään minä onnistun.
Pyynti menikin suunnitelmien mukaan. Saalis oli huikea ja herätti mielenkiintoa kaikkialla luonnontieteen maailmassa. Oliko tämä jättiläinen oikku? Olivatko ihmisen toimet syynä tähän epänormaaliin kokoon? Miten ilmaston lämpeneminen vaikuttaa lajien yksilöiden kehitykseen? Voiko tämä olla mahdollista myös muilla lajeilla? Löytö herätti laajaa keskustelua ympäristöpiireissä ja teollisuudessakin. Kuvaavaa oli myös provosointi puolesta ja vastaan. Olin imarreltu, kun National Geographic otti Englannin numeroonsa kansikuvaksi löytämäni yksilön. Otsikkona oli: Finnish Mammoth – biggest papilio machaon* found.
* Ritariperhonen
---
Taas lähti vähän näpeistä. Tarvitsee varmaan hankkia näppylähanskat tai sitä ainetta, jota seiväshyppääjät käyttävät kitkan aikaan saamiseksi. Tämä oli melko vaikea. Hyvin huolettomasti heitetty aihe vailla mitään määreitä, tuntuu vaikealta, koska ei ole rajoja joissa pysyä. Siksi varmaan kirjailijatkaan eivät ensin anna itselleen otsikkoa, josta kirjoittaa, vaan kirjoittavat jonkun tyylisiä kirjoja, joihin kehitellään juoni ja ratkaisu ja ehkä sitten nimi. Että elämäsi ei olisi helppoa, täytyy minunkin uhrata sinut kirjallisuuden alttarilla ja antaa aiheeksesi: Ruoska.
torstai 20. syyskuuta 2007
Kieli jäätyy helposti pakkasella rautaputkeen
Kaikki aines käyttäytyy sen atomirakenteen mukaisesti. Kaasumaiset aineet täyttävät niille annetun astian kokonaan. Ilma on kaasu. Nesteet mukautuvat annetun astian muotoon kokonaistilavuuttaan kuitenkin muuttamatta. Vesi on neste. Kiinteät aineet säilyttävät muotonsa lähes riippumatta astian koosta. Rauta on kiinteää.
Ihmiskeho muodostuu ylä- ja alaosista. Alaosaa määrittävät pääosin alaraajat. Terveillä ihmisillä alaraajoja on yleensä kaksi. Puhekielessä puhutaan usein vain jaloista. Kehon yläosassa on muun muassa raajoja. Myös ruuansulatuskanavan alkupää sijoittuu kehon yläosaan. Ruuansulatuskanava on kehon pintakerroksen ja hapenkuljetusverkoston lisäksi ainoa, joka sijoittuu sekä keho ylä- että sen alapuoleen. Toimiakseen moitteettomasti ihmiskeho tarvitsee melko säännöllisesti ilmaa. Ns. yläraajojen väliin usein sijoittuva kehon korkein kohta, jatkossa 'pää', sisältää useita aukkoja. Kahta aukoista käytetään yksinomaan ilmanottoon ja niiden käyttäminen mihinkään muuhun tarkoitukseen, esimerkiksi nesteiden hengittämiseen sujuu harvoin ongelmitta. Kaksi 'pään' edestä katsottuna sivuilla olevat aukot eivät sovellu ilmanottoon kovinkaan hyvin. Suurinta terveessä ja normaalissa 'päässä' esintyvää aukkoa voi sen sijaan käyttää yhtä hyvin ilmanottoon kuin ravinnon sisällyttämiseen. Aukon yhtäaikaista käyttöä sekä ilman- että ravinnonottoon on kuitenkin syytä välttää.
Toistuvaa ilmanottoa ja -poistoa kehosta kutsutaan puhekielessä varsin usein hengittämiseksi.
Käytetty ilma pitää poistaa kehosta, ettei se repeä paineen jatkuvasti kasvaessa. Vaikka myös kehon alapuoli osallistuu tähän tehtävään kenties liiankin usein, pääosin siihen käytetään 'pään' kolmea päähengitysaukkoa. Ihmiskeho uudelleenkäyttää poistuvaa ilmaa muodostaakseen siihen väreilyjä, joita toiset ihmiset voivat aistia 'päidensä' sivustoilla sijaitsevien aukkojen kautta. Värähtelyjen säätelyyn osallistuu ruuansulatuskanavan alhaalta katsottuna yläpäässä, lopusta katsottuna alkupäässä sijaitseva eri suuntiin risteävistä poikkijuovaisista lihaksista muodostunut elin. Elin poikkeaa lähes kaikista muista elimistä siinä, että se on mahdollista kehoa suuremmin rasittamatta tai lopullisesti vahingoittamatta tuoda kehon ulkopuolelle. Esimerkiksi maksan ilmestyessä kehon ulkopuolelle on kyseessä usein kiireellinen ja kenties peruuttamatonkin hätätapaus.
Fysiikan lakien 6. luvun §45 mukaan "aineen olomuoto riippuu sen lämpötilasta". Yleisesti tätä pykälää on tulkittu niin, että mitä kylmempi aine on sitä varmemmin se on kiinteää. Erityisen hyvä esimerkki tästä on huoneenlämmössä nesteenä esiintyvä vesi. Sulamispiste on Fysiikan lakien 6. luvun $32 mukaan "lämpötila, jota kylmempänä aine on kiinteää ja paineen säilyessä muuttumattomana sitä lämpimämpänä aine on joko nestemäistä tai kaasumaista." Adheesiopykälä (Fys. 4§23) määrää aineiden kiinnittymisestä toisiinsa seuraavaa "atomitasolla tapahtuva ristikkäislukkiutuminen estää atomihilojen liikkumisen toistensa suhteen." Pykälää on tulkittu onnistuneesti esimerkiksi liimatehtaissa.
Tulkittaessa eri lakien pykäliä on oltava varovainen, ja Vahinkovastuulain 1. luvun §12 mukaisesti voi esittää vain yleisluontoisia ohjeita ja malleja, jotka eivät sellaisenaan sovellu missään yksittäistapauksessa käytettäväksi. Yhdistettäessä aiemmin mainittuja lakipykäliä päästään tulkintaan, jossa ruuansulatusaukon alkupäässä sijaitsevaa eri suuntiin risteävistä poikkijuovaisista lihaksista muodostunutta elintä - joka on normaaliolosuhteissa nestemäisen veden kauttaaltaan peittämä - ei ole syytä tuoda kehon ulkopuolelle - vaikka se normaaliolosuhteissa täysin vaaratonta onkin - jos mainitun kehon välittömässä läheisyydessä sijaitsee metalliesine - esimerkiksi rautaputki - jonka lämpötila kyseisellä hetkellä on ajanjaksosta johtuen - varsin usein talvella - veden sulamispisteen alapuolella yllämainitun adheesioefektin aiheutumisen välttämisen varmistamiseksi. On syytä muistaa, että mitkä tahansa muutkin metalliesineen lämpötilaan riittävän alentavasti vaikuttavat olosuhteet, myös ääriolosuhteet niiden epätodennäköisyydestä riippumatta, saattavat aiheuttaa adheesiopykälän mukaisten vaikutusten voimaantulon.
Tämä suositus pätee Suomen valtion alueella Suomen kansalaisille, samoin kuin Suomessa vierailulla tai muusta syystä oleileville muiden maiden kansalaisille. EU-parlamentissa on ehdotettu erityisen EU-direktiivin säätämistä, jolla yllämainittujen fysiikan lakien vaikutusta voitaisiin aina kyseisen EU-maan kansalaisia ja kyseisessä maassa vierailevaa toisen EU-maan kansalaista koskevasti höllentää lämpötilan ollessa vain vähän veden sulamispisteen alapuolella. EU-parlamentin jäsenet keskustelevat vielä astemäärän suuruudesta. Kymmenenkin asteen helpotus EU-kansalaisille olisi selvä huojennus varsinkin EU:n pohjoisosissa asuville ja siellä vieraileville kansalaisille, joiden maita ja vierailukohteita alle veden sulamispisteen painuvat ulkolämpötilat lähes joka vuosi vaivaavat. Englanti on esimerkki maasta, jossa rakennustaitojen uskomattoman puutteen vuoksi talojen sisälämpötila saavuttaa ulkolämpötilan pysytellessä veden sulamispisteen yläpuolella veden sulamispisteen alapuolisilta tuntuvia lämpötiloja. Onkin odotettavissa, ettei Englanti tule minkäänlaisia direktiivejä tässäkään tilanteessa, kuten useissa muissakaan saarelaisolosuhteissaan kummallisiksi nähdyissä poliittisissa päätöksissään horjumattoman hurmamielisinä nähtyinä puhujina, hyväksymään.
(Lähteet Fys. 6. sekä Adh. 4. ja VahVL 1.)
---
En kyllä välillä pysynyt itsekään oikein kärryillä. Varsinaiseen lakitekstiin pääsin vasta tuossa lopussa, alku muistutti määrittelyineen erilaisia lakineuvontapalstoja, joissa asioita määritellään kylmän viileästi ja paikoitellen kiusallisen puutteellisestikin ja irrallaan asiayhteydestä. Onpa hankala laskea irti tämäntyyppisestä kirjoitustyylistä. Kauheaa, jos tämä jääkin tyylikseni!
Mitähän toistakymmentä vuotta teknisten dokumenttien kirjoittaminen on tehnyt tyylilleni?
Uusi aihe "Mammutinmetsästys".
keskiviikko 19. syyskuuta 2007
SYKSY ja SAKSALAISTUNUT SUOMALAISPARISKUNTA
SYKSY
pallon valkean,
löin kenttään vihreään,
ei löydy pallo
keltaisena jo,
verka vihreä, märkä,
pimeys laskee
otsalamppua,
kaipaa pelaaja syksyn,
ei löydy pallo
SAKSALAISTUNUT SUOMALAISPARISKUNTA
Kerran herra Insinööri Suomesta,
Päätti, että laatu on suolesta,
halusi maailman laadun parantaa
ja siihen panoksensa antaa
Löytyikin maali Saksasta
Mukaan lähti rouva insinöörin,
parempi puoli tämän köörin,
Aluksi oli että Wie Bitte,
Sitten otti hän myös itte,
käsiinsä tärkeän nyörin.
Siten kului vuodet Saksassa,
ei niin kuin Rädyn Sepon Paksassa,
Vaihtui välillä firmakin omaan,
yrittämiseen mahdottomaan.
Niin sujui elo maassa suuressa.
Vielä taittuu heiltä kieli Suomen.
pitävät he siitä hyvän huolen.
Lomat vietetään paikoissa jännissä,
ystävien seurassa, lievässä kännissä
Ei unohdu muu kuin huomen.
Saksalaistunut on toki parimme tää,
ei heitä joka päivä täällä nää.
Huomisesta ei koskaan tiedä,
ehkeivät he Suomea enää siedä.
Mutta muistot aina heistä elää.
Ei varmaan ole ollut helppoa heillä,
vierailla mailla ja leveillä teillä.
Opettava muille tavat Suomen,
unohtuu muiltakin se huomen.
Ystävät, on aina hauskaa teillä.
---
Tässä sinulle Ihka näitä runoja. Itsepähän tilasit. Ei ole vahvin ala tämä runous, ei. Aluksi mietin kostoksi, että anna aiheeksi sinulle kirjoittaa libretto johonkin Olli Mustosen pianokappaleeseen, mutta tuntui liian helpolta. Siispä vaikeutetaan hieman. Saisitko tehtyä meille lukijoille (tai siis minulle) sadun, joka on lakiteksti- muotoon kirjoitettu ja sisältää jonkin yleisen elämänohjeen, kuten "Kieli jäätyy helposti pakkasella rautaputkeen".
Järjen voitto
muistan kun pidin kylmänä pään
ja silloin niin selvin sanoin
sua juuri puolisokseni anoin
sen kovimman valan vannoin
ja mukanani tansseihin kannoin
kohta
hiljenee orkesterin soitto
mielessäni aamunkoitto
selvinpäin seurassas
se olisi oikea järjen voitto
nyt seisoskelu pusikossa piisaa
pokkaan tanssiin edes Liisaa
on meininki lavalla vaisua
hakisinko sittenkin vaikka Kaisua
ei hän oikeasti kiinnosta minua
minähän haluan vain sinua
nyt
hiljenee orkesterin soitto
mielessäni aamunkoitto
selvinpäin seurassas
se olisi oikea järjen voitto
täytyy pääni mun selvittää
pois hikoilla känni tää
saa tanssi mun jumppani olla
eiköhän kirkastu kohta polla
ja kun vielä kotiin juoksen
pääsen selvänä rakkaani luokse
mitä sen on väliä
kanssani vaikkei tanssia haluta
kohta loppuu turha hälinä
saavat loput lihat muut kaluta
minä poika painun kotiin
jo
hiljenee orkesterin soitto
mielessäni aamunkoitto
selvinpäin seurassas
tää oli oikea järjen voitto
---
En sitten tiedä, onko kyseessä humppa vai valssi. Kyllä tuo tahtilajiltaan 3/4 taitaa olla. Mukana A-osa, B-osa, väliosa ja hieman muuntautuva kertosäekin.
Ensin meinasin kirjoittaa ihan tarina Adolf Hitlerin murhayrityksestä, joka epäonnistuu sen vuoksi, että tulevaisuudesta peräisin oleva salamurhaaja päättääkin, että tunnettu historia on sittenkin parempi kuin tuntematon, koska on niin monia mahdollisuuksia kuinka vaihtoehtoiset historiat olisivat voineet olla vielä pahempia. Jos esimerkiksi kaasukammioissa kuoli 20 miljoonaa ihmistä, olisi vain noin 20 miljoonaa parempaa toteutumaa, kun taas huonompia skenaarioita olisi rajaton määrä. Olisihan ihmisiä voinut kuolla 21 miljoonaa, tai 30 miljoonaa tai 45 miljoonaa...
Kuten sanottua, ensin meinasin kirjoittaa noin mutta sitten luin ohjeet ja huomasin sanat "laulun sanoin". Luetun ymmärtäminen on tärkeää.
Niin se uusi aihe. Tilaisin yhden limerikin saksalaistuneesta suomalaispariskunnasta ja yhden haiun syksystä. Wikipedia kertoo varmaankin lähemmin noiden tyylilajien sisällöstä.
sunnuntai 16. syyskuuta 2007
Tammerkoski
Hyppään tällä pysäkillä pois ja kävelen loppumatkan. Pikkasen viilee. Ei ois pitänyt. Marraskuu – aivan järkyttävän kylmä. Näsijärvi on tosi musta. Särkänniemi on melko kolkko. Jossen viittisi kävellä, niin tästä pääsisi hyvin Tammeria pitkin Koskikeskukseen, jokeen vaan ja happea pidättelemään. Tammerkoski vähän pelottaa. Ehkä sähkölaitoksen kohdalla voisi tehdä kipeää, tai sitten vaan hylkeenä yli – oink oink. Kuulosti vähän sialta. Kerkeisiköhän Rosson terassilla vetää yhden nopean. Huutaisi jo hyvissä ajoin tarjoilijalle, että napsua reunapöytään, pieni kurotus ja nestemäiset villasukat jalkaan. Ne saattaa kyllä vähän virttyä koskessa. Koskessa on romua. Mitä jos vaatteet tarttuu kiinni johonkin Hetekaan. Siellä oli joskus jääkaappikin. Olikohan se täynnä? Olutta ja HK:n sinistä. Onkohan se HK oikeasti Hells Kitchen – niin kuin se tv sarja vai niin kuin oikeasti. Mitähän se sininen siinä tapauksessa on – siniverisiä. Vuosisatojen varrella Herra Saatana tai Itte Perkele on keräillyt kaikki siniveriset myllyyn ja ei muuta kuin muovisuoleen koko porukka. Aivan järkyttävän kylmä. Ja mustaa. Siellä on varmaan fillareitakin. Varmaan kuntoiluvälineitä. Jotain on ruvennut varmaan muija vituttaa perjantai lenkillä ja fillari koskeen ja kaljalle. Tai sitten kuntopyörä. Vituttaa se ainainen hihnan natina, kun katsoo urheiluruutua. Saamari – Virtanen lainas fillaria kaksi vuotta sitten, eikä palauttanut – ainakaan vielä. On se varmaan sitä enemmän tarvinnut kuin minä. Se on varmaan Paapan pyörätelineessä. Virtanen nimittäin. Miten voikin olla näin kylmä. Mitä jos siellä on kalamies yrittämässä jotain kalaa. Surkeeta. Koukku tarrais poskeen tai jonnekin. Joku rimpula ABU mies. Siis ei Practical English Abu , vaan Abu Ambassadeur kelamies. Koukku tarttuisi ottanahkaan ja Abu mies leijana perässä. Molskis - olis silläkin pirun kylmä. Vähän kirjoittaisi ERÄ- Lehteen ja kertoisi huonoilla hampaillaan varustettua suutaan aukoen, kuinka Tampereen tappajahauki veti niin, että kämmennahkoihin tuli kolmen desin vesikellot. On se hieno kansikuva Hymyssä, kun Arto Vehviläinen, 48, on tumput kääreissä kuin ADHD pojalla teini-iässä. Hullun kylmä. Pikkukakkosen puistossa puistotätit ihmettelee mukuloitten kanssa, että onko delfinaariosta karannut Leevi, kun vedän sähkölaitoksen kohdalla hylkeenä. Taas on Greenpeace paikalla ja syytetään markkinavoimia monikansallisten imperialististen voimien lietsomisen yllyttämisestä kaikkia viattomia luontokappaleita kohtaan ja tonnikalat kärsii, kun hylkeet ja delfiinit ja pullonokat saa porskutella missä vaan. Tonnikalat saa tosiaan kyytiä, kun Hervannan pullonokat eli teekkarit vetää päivittäistä annosta makaryynejä ja tunaa. Kerrankin on vihreä rauha oikeassa. Miten täältä pääsisi ylös. Pikkasen on jyrkät reunat. Ja on aivan sairaan kylmä. Varmaan -2 ja vettä sataa ja tuulee. Menee luihin ja ytimiin. Yrität siinä raapia kivivallia sormet koppurassa. Ei tapahdu muuta kuin, että kynnet irtoo. Ei tee edes kipeetä. Kun ei tunne mitään. Vasta sitten kun alkaa sulaa sairaalassa ja taas on kuin se ADHD teinipoika. Mitenkähän vessassa käynti sairaalassa? Hirveet tumput. Ei saa edes housuja kinttuihin. Ei se hoitaja kuitenkaan ehdi, kun kaverit on tuoneet metrilakua ja laksatiivi lyö pintaan. Pitääkö sillä tumpulla painaa persposkien väliin. Hirvee sotku. Metrilaku on siitä hyvä, ettei muuta kuin muutama nyöri päistä solmuun ja toinen pää potilaan suuhun. Ei siinä käsiä tarviikaan. Aivan älyttömän kylmä. TAKOn tehtaan kohdalla joku vanha juoppo konemestari kuitenkin huomaisi minut ja huutaisi:" Mies yli laidan". Se on ollut merillä jonkin aikaa nuoruudessaan. Kännissä suurimman osan aikaa. Ei se edes tiedä, että se jää jo eläkkeelle ensi vuonna. Se luulee, et se on jotain 50 ja silleen. Se hyppää perään. Ja jäätyy siihen paikkaan. Pumppu pettää. Ei jääkään ensi vuonna eläkkeelle. Ne muut oli väärässä. Jos olemassa kylmempää kuin nyt, niin en usko. Cafe Fallsiin voisi huikata terassille että:" Iso kuuma muki"." Ja vahva". Höyryävän kuuma villapaita kitusiin. Yskittää. Vahvaa. Lämmittää kai. En tunne mitään. Joku näykkii korvan lehteä. Varmaan ankerias tai jokin särki. Alkaa lämmittää.
--Ootsä kauan jo istunut täällä, kysyy Mirkku ja näykki korvaa.
--Bändi alkaa soittaa kohta. Mennään alakertaan, se jatkoi ja rutisti
--Säät oot ihan jäässä. Kävelitsä hullu?
Jos ei ihan tajunnanvirtaa, niin outo ainakin. Tää oli kieltämättä vaikein tehtävä. Saisikohan Ihka kerrottua laulun sanoin Järjen Voitosta. Saahan se, tietäähän sen. Nyt voit virittää hieman pidemmän ajan instrumenttiasi - sitä harmaata massaa, joka päässäsi soi.
lauantai 15. syyskuuta 2007
Humala
Huomaamatta humautin hyvinäkin hetkinä viskihuikan.
Huolimatta rahoista, häpeästä, lahjoista, sukulaisuussuhteista, hassailin. Aikaahan siihen hukkui.
Hannele heitti pihalle. "Huuma haihtui." hän huikkasi, "Lähepä kälppimähän!"
Hyvästit. Haikeaa.
Hippasen hiprakassa hommat hoituivat huonosti. Olinhan koheltanut hivenen lähes, noh sanomattahan häpeä häipyy.
Hakeuduin hoitoon. Muutenhan heittäisi kohta vaihteeksi humalaksi.
Kuukaudethan hidastelivat tehokkaasti. Todellisuushan hidastuu humalatta silminnähden. Selvemmältähän tuoksahdin, niinhän halusinkin. Katsahtelin kanssakoheltajiani. Halusin rehellisesti tehdä hyväkseen.
Helpottaa huomattavasti, kunhan rohkenen hjelppiä humalan huumaan karahtaneita.
---
Tulikohan kohellettua? Selvisinköhän vähän vähällä? Hankala homma vaihteeksi.
Itse asiassa oli vaikeampi keksiä sanoja, jotka sisältävät h-kirjaimen mutteivät ala sillä. Outoa.
Alkuperäinen kahden viikon rytmi on kiihtynyt lähes päivittäiseksi. Mistähän se kertoo? Alkuinnostuksesta vai todellisesta halusta kirjoittaa höpö-höpöä? Väliäkö sillä, taotaan nyt kun ohimot kuumottavat.
Seuraava hämmentävä otsikko on "Tammerkoski tajunnanvirtana".
perjantai 14. syyskuuta 2007
Alkuluvut, -eläimet ja -lima
Tuo edellinen Ihan mainio teksti oli fantastinen jatko-osa ennestään kirjoittamattomille Professori Kutvosen Tapaus ja Supattajan Himo romaanijärkäleille. Taitaa päässä olla muutakin kuin tukkaa. Toisaalta seuraava aihe käsittelee tieteenaloja, joista henkilökohtaiset kokemukset ovat vähäiset. Joudun siis turvautumaan mielikuvitukseen (jälleen).
ALKU
Ei mitään. Ei edes haise millekään. Mitä on haju? Olisihan se outoa että joku haisisi, vaikkei mitään ole. Tai ei se oikeastaan ole outoa jos ajattelee nykypäivää. Joskus tässäkin ajassa on haju, vaikkei ketään ole paikalla tai kukaan ei tunnusta.
Olihan tussahdus. Pitävät varmaan tulevaisuudessa isonakin paukkuna. No niin. Nyt on sitä materiaa. Tätä tuli nyt aika paljon. Pitäisiköhän tätä vähän levitellä laajemmalle niin mahtuu täällä luomaan. Se on aina ikävä näissä luomishommissa, jos työkalu putoaa ja kurotat sen perään, niin tuuppaat jotain takapuolella tai sitten lyöt otsan johonkin niin, että ainakin lippahattu putoaa. No nämä kappaleet leijuvat aika hyvin niin annetaan niille vähän alkuvauhtia.
No niin on nyt sitä materiaa. Mitäpäs sitten. Säpinää ja säihkettä pitäisi saada. Täällä on melko pimeää ja luominen näppituntumalla ja käsikopelolla ei oikein kuulosta luottamusta herättävältä. Laitetaan osaan materiamöhkäleistä valo. No niin. Aika metka efekti. Pikkaisen alkaa huimata tämä hyörinä ja pyörinä. Pitää varmaan skaalata tätä mittakaavaa hieman. Jep. Näyttää hyvältä. No niin nyt on materiaa ja liikettä. Valoakin on.
Tässä alkuvaiheessa luomistyötä pitää luoda järjestys. Ei muuten voida mennä asioiden edelle, ellei ole järjestystä, jolla mitataan asioiden paikka ja se miten ne ovat toisiinsa nähden. Siis luodaan systeemi, jolla asetetaan asiat järjestykseen. Annetaan näille vaikka nimeksi numerot. 2, 3, 5, 7, 11, 13, 17, 19, 23, 29, 31, 37. Tässähän sitä piisaa aluksi näitä numeroita. Jos tarvetta tulee, niin keksitään muutama lisää, eiköhän sillä pärjätä melko pitkään.
Aika kolkkoa. Tässä näitä möykkyjä on pitkin poikin. Ei ne alkunumerot auttaneet. Pitäisiköhän huvin vuoksi laittaa näihin vähän eloa. Jospa vaikka jonkun oudon voiman – hehhee. Jos nämä isommat olisivat voimakkaampia ja ne vetäisivät magneetin lailla pienempiä kappaleita puoleensa. Ei toimi. Klonk klonk. Eivät nämä olekaan magneettisia. Hmm. Isommat voisi olla vetovoimaisempia pienempiä kohtaan. Ryskis. Nämä ovat taas yhtenä klimppinä. Taisi tulla liikaa tätä vetovoimaa. Pienennetään vähän, noin, ja tuuppaan nämä taas loitommalle. Pitää keksiä tälle vetovoimalle joku myyvä nimi. Se voisi olla G – voima, tai jotain. Taidanpa jatkaa huomenna tätä projektia.
3.päivä. Nyt kun alkunumerot on keksitty, niin voidaan jo numeroida päivät. Järjestys sen olla pitää, tässäkin projektissa. Tarvitaan jotain muuta noiden yksitoikkoisten möhkäleiden päälle. Mitähän minulla on täällä mukana. On niin hämärää, ettei oikein näe. Tässä olisi alkuun tällaista liimaa ja tuossa olisi noita tummia, mitähän nekin on. Voisinkohan sekoittaa nämä tummat tuonne liimaan ja tökätä koko buljongin tuon yhden kökkäreen päälle. Noin. Ja tuonne tipautetaan vielä vähän. Tuli aika vekkuli hyytelö. Jotenkin kuhisee oudosti. Katsotaan huomenna.
5. päivä. Aika mukavia ovat nämä numerot. Kappas. On melkoinen huiske ja vilinä tuon yhden möhkäleen päällä. Tuntuu siltä, että tuo kasa vain kasvaa ja kasvaa. Ja kasvaakin aika hirveää vauhtia. Mitähän niissä tuubeissa oli. Hm. Limaa ja tumia. No ei ihme. Pitää keksiä jotain millä tuo pysähtyy. Laitetaan tänne vielä yksi tauti, niin eiköhän näiden tohveleiden elämä ala hieman rajoittua. Noin. Aika metka projekti.
7. päivä. Meni hiukkasen myöhään eilen. Taidan pitää lepopäivän. Jos vaikka jonkin ajan kuluttua kävisi katsomassa miten se projekti etenee. Siitä voi saada vaikka hyvänkin tutkimuskohteen pitkälle aikavälille. Ei ehkä niin hyvä kuin viimeksi.
---
Jos ei tästä projektista tullut valmista, niin mitenkähän käy seuraavalla kerralla.
torstai 13. syyskuuta 2007
Supattajan paluu
Viidentoista minuutin ajon ja professorin tauottoman puheen jälkeen vierustoveri poistui bussista. Professorin katse seurasi miestä hetken tämän nostaessa kännykän korvalleen oudon helpottuneen ja samalla kiihtyneen oloisena. Varmaankin jotkut muutkin bussin matkustajat olivat jo kuulleet professorin puhetta ja aihe kiinnosti varmasti heitäkin, joten professori päätti nousta paikaltaan käytävälle seisomaan, josta saisi paremman otteen yleisöstä. Vaikkei bussin käytävä mikään puhujapönttö ollutkaan näkisi siitä ainakin yleisn reaktiot paremmin kuin selin heihin istumalla. Suuripa oli professori Kutvosen hämmästys, kun koko bussin peräosa oli aivan tyhjä. Ei matkustajan matkustajaa missään. Jopa muutama penkkirivi professorin paikan etupuolelta oli tyhjentynyt. Etupenkeissä sentään vielä istui yleisöä, ja kuljettajaa varmasti kiinnostaisi oikea tiede ja se kuinka perfektin partisiippi oli kehittynyt vuosien saatossa ja liittyi viikinkien ryöstöretkiin Turun seudulla. Siitä ei ollut vielä lehdessä mitään ollutkaan, vaikka professori oli jo kirjoittannut kuusi kirjaa aiheesta pöytälaatikkoonsa.
Yhtäkkiä kuljettaja pysäytti bussin, vaikkei pysäkkiä ollut lähimaillakaan, avasi eutoven ja kehotti matkustajia siirtymään juosten ulos. Kun matkustajat olivat pihalla, kuljettaja seurasi perässä. Professori oli yksin bussissa. Mitä tämä nyt oikein oli? Ja keitä olivat nämä poliiseiksi naamioituneet siniasuiset miehet, joita tulvi etuovesta sisään patukat ojossa? Miksi he tulivat juuri häntä kohti? Hänhän oli vain jutellut ihmisten kanssa, eihän hän ollut ketään aseella uhannut. Mutta mistä 9-millinen pistooli oli ilmestynyt hänen käteensä?
Otsikko aamun lehdessä "Supattaja vihdoinkin raudoissa". Aseistautunut ja ilmeisen vaarallinen mieshenkilö piti bussilastillista panttivankina toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Mies oli poliisin vanha tuttu, joka oli paennut vankimielisairaalasta tekeytymällä yhdeksi vierailulla olleista yliopiston tutkijoista. Kielentutkijoiden mielenkiinto oli kohdistunut tähän "Supattaja"-lempinimen saaneeseen mieshenkilöön sen jälkeen kun kolme tämän sellikavereista oli tehnyt itsemurhan mystisissä olosuhteissa. Mies sai lempinimensä siitä, ettei hänen puheestaan saanut mitään selvää, hän puhui niin hiljaisella äänellä. Kun tutkijat olivat nauhoittaneet miehen puhetta ja voimistaneet sitä riittävästi saadakseen siitä selvää oli käynyt ilmi, että mies puhui jotain tuntematonta kieltä. Myöhemmin selvisi, ettei kyseessä suinkaan ollut mikään tunnettu kieli, vaan todellakin tuntematon kieli, jota ei miehen lisäksi tuntunut kukaan hallitsevan. Mielentasapainoltaan järkkynyt mies kiehtoi sensaatiojournalisteja, jotka kirjoittelivat Supattajasta juttuja aina silloin tällöin. Oli odotettavissa, että Supattaja saisi tällä kertaa elinikäisen passituksen erityistarkkailuun vankimielisairaalan vähemmän pehmustetulle osastolle. Siellä saisi supattaa mielin määrin. Supattaja oli saatu kiinni neuvokkaan bussimatkustajan avulla, joka oli bussista poistuttuaan soittanut poliisille ja ilmoittanut millä linjalla oli ja mihin menossa. Vähän ennen yliopiston pysäkkiä poliisi oli tehnyt onnistuneen äkkirynnäkön kuskin avustuksella.
---
Oli sen verran mainio tuo historiallinen kirjoitus Lapuan liikkeestä, että ensi kerralla aiheeksi voisit ottaa aiheeksi tieteellisen "alkuluvut, -eläimet ja -lima". Tulee mieleen eräskin seuraleikki, jossa piti näytellä vastajoukkueen antama aihe ja saada oma joukkue arvaamaan se. Vaikeimmat käsitteet olivat "paratiisi", "häkä". Itse selvisin jopa "Mowglista". Tuo otsikko kuulostaa todella hankalalta. Haluatko luovuttaa?
maanantai 10. syyskuuta 2007
Lapuan liike ja suomalaiset tanssit
Ei ollut tämänkertainen tehtävä helppo. Jo toisella yrittämällä saatiin aikaiseksi tilanne, josta ei ole muuta ulospääsyä, kuin kirjoittaa sekava hölynpöly, jota ei edes kehtaa antaa luettavaksi. Toisaalta kun leikkiin ryhtyy, niin leluja on lainattava.
Hieman taustaksi tietoa siitä, että Lapuan Liike oli 1929 - 1932 Suomessa vaikuttanut järjestö, jonka tarkoituksena oli poistaa kommunismi ja – nistit Suomesta. Tästä ehkä tunnetuimpina tapahtumina ja niminä olivat liikettä johtanut Vihtori Kosola ja Mäntsälän kapina sekä kyyditykset Neuvostoliiton rajalle. Samaahan yritti myös Joseph McCarthy Yhdysvalloissa 1950-luvun alussa, siis sitä kommunistien poistoa.
Suomalaisista tansseista kokemukseni on hieman vähäisempää ja hallitsemattomampaa. Jossakin olen kuullut luontevan kuvauksen tästä toiminnasta: ” Joutavanpäiväistä pyörimistä hyvän tavaran ympärillä”. Tuon paremmin ei tätä voisikaan kuvata. Kiitos kuuluu tämän ajatuksen esittäjälle.
No kun ylimääräinen ja kaitseva paatos on ohi päästään asiaan, eli:
---
TANSSIMATKA
Hillevi katseli kahvitauon jälkeen ilmoitustaulua työmaan tuhruisessa keittiössä. Joku myi pinnasänkyä ja toinen halusi rullaluistimet. Jumppakurssitkin olivat alkaneet ja kesäkiloille piti antaa kyytiä ennen seuraavaa lihomista jouluna. Hullua, ajatteli Hillevi. Hän ei juuri kiinnostunut keski-ikäisten ja ylipainoon taipuvaisten naisten pyllistelytuokiosta. Kerran oli käynyt ja päättänyt olla sen koommin käymättä. Onneksi ei tullut ostettua niitä trikoita, että säästyihän sekin raha.
Hillevi Ura oli innokas tanssija. Hän oli kiertänyt Suomen kaikki lavat moneen kertaan miehensä Unton kanssa, ennen kuin Unto menehtyi ennenaikaisesti saunareissulla toissajuhannuksena. Ei Hilleviä surettanut, oli elämä ollut sen verran vilkasta Unton kanssa, ettei päässyt juuri sammaloitumaan. Välillä kaipasi yhteisiä lavareissuja tosin. Ainoa asia, jota Hillevi katui ja vihasi vieläkin olivat Unton sukunimen aiheuttamat hankalat tilanteet. Unto oli Suppo. Unton vaatimus oli ollut yhdistelmäsukunimi, eikä Unto Suppo-Ura ollut juuri Pers-Vakoa kummempi, kuultu oli.
Samassa Hillevi havahtui muisteloistaan ja näki ilmoituksen taululla:
Tanssimatkoja
Pääset kotioveltasi lavatunnelmaan helposti.
Ilmoittaudu mukaan
Taksipalvelu V. Kosola /
Lapuan Liike- ja Seuramatkat Oy
Tässähän olisi varmaan jotain, josta saisi taas ryhtiä elämäänsä. Sosiaalinen Hillevi oli hiljentynyt ja rauhoittunut, jopa taantunut Unton poismenon jälkeen ja ystävätkin olivat yrittäneet saada ennen niin iloista Hilleviä taas elämän syrjään kiinni. Taidanpa kysäistä likoilta lounastauolla, josko heistä joku olisi kiinnostunut lähtemään mukaan.
Lounastauko tuli ja meni ja Hillevin ehdotus oli saanut yllättävän suuren kannatuksen lähinnä eronneiden ja karanneiden osastolta. Päätettiin yhdessä tuumin selvittää minne seuraava reissu suuntautuisi ja pääsisikö vielä mukaan. Porukka oli lähinnä samaa jumppapaarman puremaa pyllistelijää, joista Hillevi ei juuri välittänyt tai ollut ystävystynyt kenenkään kanssa, mutta ainahan sitä voi yrittää. Miehiä ei jostain syystä saatu mukaan. Liekö ehdoton kielto omien eväiden nauttimiseen taksiyhtiön puolelta hieman rajoittanut osallistujien intoa. Koska lauantain matkaan lähtenyt seurue koostui pääasiassa naisista, oli herra Kosola ehdottanut, että matka suuntautuisi hieman idemmäksi, jolloin tanssipartnereista ei olisi niin suurta pulaa.
Kun taksi- tai oikeammin bussimatka alkoi, oli tunnelma melko intensiivinen. Kiellosta huolimatta oli jollakin seurueen rouvista posket punakat muustakin kuin puuterista ja kikattelu alkoi hieman kaupungista ulospääsyn jälkeen. Kävi myös selväksi, ettei rouvien matkatavaroihin käytetty alkoholi ollut ihohuokosten puhdistamiseen vaan puheen sosiaalisuuden lisääntymiseen ja tarinoiden ronskiutumiseen. Ei ollut helppo matka Kosolan akan pojalla, ei.
Matkan kohde oli Etelä-Suomessa sijaitseva pieni kunta, jonka erittäin vilkkaalla tanssilavalla Suomen huippuiskelmätaiteilijat ja tangokuninkaalliset kilvan kävivät esiintymässä sen ainutlaatuisen tunnelman ansiosta. Koska lava houkutteli runsaasti miespuolisia asiakkaita, olivat muutamat yrittäjät havainneet tässä hyvän markkinaraon tanssihaluisten rouvien kuskaamisessa. Kosolan Villekin oli halukas laajentamaan liiketoimiaan ja saamaan lisää tienestejä jokapäiväisen koulukyydityksen ja eläkeläisten terveyskeskusajelujen lisäksi. Rahasta oli krooninen puute, kun yritystä piti kehittää ja laajentaa. Uutta kalustoakin oli tullut hankittua. Tämä saattaisi olla jonkin aikaa rahasampona nuorelle yrittäjälle. Tälläkin kertaa oli saanut kutomolta kaksitoista rouvaa reissuun ja äänen tasosta päätellen minibussissa oli tähän asti tyytyväisiä asiakkaita.
Matkalla pysähdyttiin suureen liikennekeskukseen (ent. bensa-asema) ja nautittiin salaattipöydästä ”jotain kevyttä, että ei ahdista tanssiessa” ja päälle muutamat kuivat valkoviinit, koska ”olut alkaa niin hirveesti pissittää”. Tunnin päästä desibelitasoltaan entistä uhkeampi naisjoukkio saatiin minibussiin ja nokka kohti itää. Ilmeisesti edellisen pysähdyksen aikana myymäläpuolelta matkaan tarttui muutakin rusehtavaa kuin sukkahousut, koska bussin takaosasta alkoi välillä kuulua tsupsahduksia ja kilinää. Parempi olla nyt puuttumatta asiaan, ajatteli Ville ja keskittyi yhä hartaammin ohjastamaan bussia GPS -laitteen ohjeiden mukaisesti.
Perille päästiin kuin päästiinkin (muutaman luonnon vaatiman tauon jälkeen) ajoissa ja ennen kuin tanssit olivat ehtineet kunnolla alkuun. Hillevikin tunsi olonsa iloiseksi ja vapautuneeksi. Osittain tähän syynä oli mukava seura (aivan eri porukka kuin se joka lähti matkalle) ja ehkä hivenen huoltoasemalla nautitut valkoviinit ja loppumatkalla juodut siideritkin. Ehkäpä tällä reissulla olisi hieman vipinääkin tanssin ohella luvassa. Tytöt kirmasivat lavalle sisään päästyään suoraan kanttiinin puolelle (tosin vessan kautta, nenien valkaisun vuoksi) ja nauttivat muutamat rohkaisut ennen kuin hakuvuoro osuisi kohdalle. Jägermeister tuntui ensipuraisultaan Hillevistä yskänlääkkeeltä, mutta tyttöjen mielestä se olisi paras rohkaisu tanssi-illalle. Hillevistä tuntui, että kaksi olisi paikallaan.
Alkuilta meni mukavasti paikallisen yhtyeen soitellessa tunnettuja suomalaisia tanssikappaleita ja hieman unohtuneita tanssiaskelia palautellessa. Musiikki raikui ja meteli kohosi sitä mukaa, kun kanttiinin jääkaapin ovi kävi. Tunnelma oli kuitenkin ystävällinen, mutta riehakas. Pikkuhiljaa kaikki seurueen rouvat löysivät partnerin, jonka kanssa tuli tanssittua peli jos toinenkin. Vessassa käytiin vaihtelemassa kokemuksia ja tirskumassa toivottomimpien yrittäjien tyylejä. Hillevistä tuntui jälleen hyvältä ja elämä alkoi voittaa.
Äkkiä, niin kuin aina, tilanne muuttui dramaattisesti. Paikalliset naisihmiset alkoivat saada pikkuhiljaa tarpeekseen vieraista ”ämmistä” ja pienen nokittelun jälkeen olikin ilmiriita valmis. Ilmeisesti joku seurueen naisista oli hakenut liian monta kertaa samaa ukkoa, jota oli jo paikkakunnalla varattu tiettyyn taloon isännäksi. Hetkessä tanssilava muuttui kirkuvaksi ja huutavaksi mylläkäksi, jossa kukkamekot ratkeilivat ja kampaukset sekoittuvat, kun naiset alkoivat ottaa toisistaan mittaa joukolla. Hillevikin sai heti taistelun ensi tuoksinassa pienestä, terävästä nyrkistä nenäänsä ja todellisuus pakeni tummaan usvaan.
Herättyään Hillevi huomasi käsiensä ja jalkojensa olevan aivan puuduksissa. Silmiä ei uskaltanut avata, koska päänsärky oli mieletön. Hillevi yritti rauhallisesti liikutella käsiään ja jalkojaan, mutta mitään ei tapahtunut. Hän raotti varovasti silmiään ja havaitsi olevansa bussin penkillä istuvassa asennossa, jalat ja kädet teipattuna harmaalla teipillä ranteista ja nilkoista yhteen. Hillevi käänsi varovasti päätään ja näki ympärillään runneltuja naisia repeytyneissä mekoissaan, valuneissa meikeissään, mustelmissaan ja naarmuissaan samalla lailla pakattuina kuin hänkin. Auto oli liikkeellä ja ulkona oli pimeää. Bussin etuosan kello näytti puolta kolmea ja kuljettaja murisi itsekseen jotakin. Matkustamossa ei kuulunut muuta kuin humalaisten naisten epäsäännöllistä kuorsausta ja välillä itkeskelyä. Tunnelma oli hieman muuttunut puolessa vuorokaudessa.
”Vittu että osaakin vituttaa”, tuumi Ville. Ei olisi pitänyt ryhtyä näiden akkojen kuskaamiseen. Rahaahan tästä tulee, mutta milläs muilutat nämä takaisin kotioville huomaamattomasti, mainehan tässä menee. Ja saatana vielä Etelä-Suomen läänin alueelle tuli porttikielto Lapuan Liike- ja varsinkin saatanan Seuramatkoille seuraavaksi 10 vuodeksi. Ei olisi pohjalaisakoista uskonut. Varsinkin viinaton tanssimatka suomalaisen tanssin kehtoon tanssilavalle oli ollut melkoinen katastrofi. Taitaa olla turvallisempi ruveta kuskaamaan vaan Marttoja Ruotsin laivalle vuosikokouksiin, niin välttyy tällaiselta Mäntsälän kapinalta.
---
Seuraavaksi voimme lukea Ihan uudemman, vertahyytävän tarinan Supattajan Paluusta…
tiistai 4. syyskuuta 2007
Keilapallo
Mutta niinkuin sanotaan, jostakin lasi on täysi mahdottomuus, kun taas toisesta se on täysin mahdollinen. Joku on optimisti, toinen taas kaivaa kuoppaa itselleen ja on pepsodentti. Dentithän muuten ovat hammaslääketieteellisen koulun opiskelijoiden valmistumisen suurin este, varsinkin läpäisemättömät dentit. Se mihin tällä lennokkaalla kirjoituksella oli tarkoitus päästä, oli kertoa nimenomaan päästä. Tämän piti olla esipuhe, kunnes saan artistiltani tekstiini sopivan kuvituksen. Kuvataiteilijani on ties millä reissulla Tampereella, eikä ole päässyt skannerin ääreen. Ajattelin kuitenkin julkaista lyhyenlännän tekosyymäisen, siitä-ali-mistä-aita-on-matalin -tyyppisen ajatelmani, jonka sain kerran lenkillä. Minusta se oli aivan mainio ja keksin heti pyytää kuvitusta siihen artistiksi haluavalta tutultani. Hetken kuunneltuaan tajunnanvirtaani, hän suostuikin ja on kuulemma jo piirtänyt kuvan. Mutta kuten sanottua, skannerin luona käynti puuttuu vielä.
Anekdootti aiheesta "keilapallo":
"Jotkut ihmiset käyttävät päätään kuin keilapalloa, vaikka he voisivat kuumailmapallon tavoin nousta arkisen yläpuolelle."
Bowloon by ~mishiltu on deviantART
Uusi aihe "Lapuan liike ja suomalaiset tanssit".