Mä lehdestä luin...

Olin kerran poikkeamassa suomalaisuuden ytimessä, keskellä pientä maalaisidylliä työmatkallani, kun aamupalaa syödessäni, luin paikallisesta lehdestä mielenkiintoisia ilmoituksia.



13.11.2007

RANKAJÄRVEN SANOMALEHTI


TAVARANVAIHTOSIVUT

Ostetaan
---

Ostetaan vähän käytetty ruumisarkku. Vaihdossa hieman vajaat kuurit kolesterolilääkkeitä ja nitroja. 345 5455 / Liisa
---

Kuolinpesät. Tai siis irtaimistot. Rankajärven Romu ja Sisustus Delaila Ky. 345 6557 / Delaila Kyynäräinen

---
Tojota Korolla DeeÄks. Takavetone. Alle 500 tuhata ajettu. Voi olla pikkuvikanen. Vaihdossa erittäin ajettu pappatunturi. 345 5566 / Jone

---
Leninki ja tanssikengät. Koko 42 (käy molempiin). 345 5455 / Liisa


Myydään

---
Erittäin vähän käytetyt pilkkivehkeet, kuntopyörä, verkkarit, lenkkarit, miesten tanssikengät, puku -mallia rippi. Myydään myös käytetty nojatuoli, matkatelevisio ja mikroaaltouuni. 345 5455 / Liisa

---
Suomalaista kansallisromantiikkaa sisutukseen. Kokemuksia omaavia sisustusartikkeleita. Rankajärven Romu ja Sisustus Delaila Ky. 345 6557 / Delaila Kyynäräinen.

---
Lukemattomia miesten lehtiä. Selailtuja. Paljon. Lehden toimituksesta nimim. Jone.

---
Ruohoa. Hevosille. 345 6677 / Hemmo


Sekalaisia

Tanssitaitoinen leskirouva etsii tanssitaitoista ja liikunnallista herraseuraa. Nimim. Liisa Ihmemaassa.

---
Autoileva nuorimies etsii seuraa tositarkoituksella. Nimim Tojota Korolla

---

Jooga ja itsetutkiskelukurssit tiedostaville naisille. 345 6677 / Hemmo

---

Huonekalujen entisöintikurssi. 345 6557 / Delaila Kyynäräinen

--------------------------------------------------------------------

Maailmassa tapahtuu kaikkea mielenkiintoista, kun pitää vain silmänsä auki. Eikä kaikki ole sitä, miltä näyttää...

Lentävä lautanen

"Lentävä lautanen? Tarkoitatteko todella ulkoavaruuden vierailijoita?"
"Kyllä," vastasi professori vain kasvattaen epäuskoani. Olin saanut päätoimittajaltani tämän huuhaatehtävän. "Mene haastattelemaan tätä professoria," hän oli sanonut osoittaen hämäräperäisen näköistä internetsivustoa, "www.salaliittoteorianyt.org on julkaissut jutun käänteentekevästä Kalevala-tulkinnasta. Olen varma, että lukijamme haluavat tietää tästä." Nähdessään tyrmistyneen ilmeeni hän oli vain patistanut minut matkoihini, "Ja pidä huolta, että saat sieltä skuupin. Tämä on viimeinen varoituksesi!" Voitte kenties kuvitella, etten ollut parhaassa ja avoimimmassa mielentilassani tavatessani Professori Supattajan yliopiston entisen lisärakennuksen kellarin ovella. Hän johdatti minut peremmälle hämärään laboratorioonsa, joka oli täynnä toinen toistaan pölyisempiä kirjoja. Suurin osa kirjoista lojui avoimena millä tahansa vaakasuoralla ja ei niin vaakasuoralla pinnalla. Kaikki pöydät, tuolit, kaapit, jopa tulostin ja tietokonemonitorit olivat hukkumaisillaan kirjapaljouden alle. Koko sekasotku unohtui pian, kun Professori alkoi kertoa uutta tulkintaansa Kalevalasta.
"Kalevalassa mainitaan useassa kohdassa lentävät lautaset. Teoriani mukaan lentävät lautaset vierailivat muinaisen Suomen heimon apuna useita kertoja. Luulen, että ulkoavaruuden muukalaiset tekivät yhteistyötä tuolloisten suomalaisten kanssa, varmaankin raaka-aineiden hankinnassa. Kenties he tarvitsivat apua polttoaineiden löytämisessä. Se selittäisi öljyn ja hiilivarojen täydellisen puuttumisen täältä Pohjolasta. Muukalaiset veivät ne mukanaan. Luulen, että etelässä olisi ollut liian kuuma heidän koneilleen ja siksi esimerkiksi Saudi-Arabiassa on vieläkin öljyä. Toisaalta olemme muukalaisille kiitollisuudenvelassa. Jos Lappajärveltä tai Karjalan kannakselta löytyisi öljyä, täälläkin saatettaisiin sotia."
"Kiehtovaa," sanoin tuskin epäuskoani peittämään pystyen, "onko teillä mitään todisteita teorianne tueksi?"
"Tottakai, katsokaapas tätä maailman luomisesta kertovaa pätkää. Kaikkien kansojen eeppisissä tarinoissa löytyy aina luomiskertomus. Niin myös Kalevalassa." sanoi Professori selvästi innostuen löydettyään kiinnostuneen kuulijan.
"Kuten ehkä tiedätte, ennenkuin kiinteää maata onkaan, on vain vettä, jossa Ilmatar lillii. Sotka laskeutuu Ilmattaren veden pinnalla näkyvälle polvelle:

Lentelevi, liiitelevi,
päähän polven laskeuvi
Siihen laativi pesänsä
muni kultaiset munansa
kuusi kultaista munoa
rautamunan seitsemännen. (1.runo, 207-212)

Sotka on selvästi muukalaisten alus eli lentävä lautanen. Sillä on lastinaan erilaisia metalleja ja muita rakennusaineita. Suomen heimo ei vielä tuolloin omannut minkäänlaisia metallinkäsittelytaitoja. Tästä nähdään, miten muukalaiset ovat edesauttaneet heimon selviämistä. Seppä Ilmarisen voidaan melkoisella varmuudella sanoa saaneen oppinsa ulkoavaruuden peltisepiltä."
"Oho, melkoinen väite!" tokaisin hämmästyneenä, kun en muutakaan keksinyt.
"Väinämöisellä oli ainakin sopimus muukalaisten kanssa." väitti Professori.
"Ei kai sentään!"
"Kyllä, miten muuten hän olisi pystynyt kommunikoimaan heidän kanssaan? Hänellä on täytynyt olla jonkinlainen kommunikaattori piilotettuna vaatteisiinsa." väitti Professori.
"Missä kohdassa Kalevalaa niin muka sanotaan?" kysyin.
"Hetkinen, niin etsin sen kohdan," Professori selasi suurta Kalevalaansa pölyn pöllähdellessä ilmaan joka pläräyksellä, "ja onhan se toki parempi selitys kuin vaihtoehtonsa."
"Mikä vaihtoehto?"
"Se, että Väinämöinen - suomalaisten taruston mahtimies - olisi itse ollut ulkoavaruuden muukalainen! Sehän olisi ennenkuulumatonta. Se romuttaisi koko suomalaisen kansan itsetunnon. Ei enää Formula ykkösmaailmanmestareita, ei hiihtokuninkaita, Suomea ei enää koskaan juostaisi maailmankartalle ja jääkiekon maailmanmestaruudet voitaisiin unohtaa tyystin. Eihän mikään kansa voi pitää sankarina ulkoavaruuden muukalaista!" paasasi Professori selvästi kiihtyneenä.
"Mutta entä Teräsmies?" kysyin vienosti, mutta joko Professori ei kuullut tai oli tahallaan kuulematta ja jatkoi
"Tässä se kohta on! Väinämöinen oli Joukahaisen kanssa kilpalaulannassa ja samalla hän oli yhteydessä muukalaisalukseen, kenties suureen emoalukseen. Hän näet käytti niiden tehoja aiheuttaakseen luonnonmullistuksia, jotka lähes koituivat Joukahaisen kohtaloksi. Väinämöisen tarvitsi vain pyytää ja emoalus järisytti vaikka maata. Kuuntelepa:

Lauloi vanha Väinämöinen
järvet läikkyi, maa järisi,
vuoret vaskiset vapisi,
paaet vahvat paukahteli,
kalliot kaheksi lenti,
kivet rannoilla rakoili. (3.runo, 295-300)

Tämä seuraava kohta osoittaa, että Väinämöisellä on ollut melkoisen edistynyttä teknologiaa myös käytettävissään, ei pelkästään ohjattavissaan. Hänellä on jonkinlainen painovoiman kumoava liidinlaite käytössään. Sen aikaiset ihmiset eivät ole asiaa paremmin osanneet kuvata, kuin sanomalla että Väinämöinen kiitää ratsullaan meren aalloilla. Kun Joukahainen ampuu Väinämöistä jousellaan kenties epäillen tätä muukalaisten kätyriksi muun kaunansa ohella, saadaan lisätodiste Väinämöisen ratsun luonnottomuudesta.

Siitä vanha Väinämöinen
sormin suistuvi sulahan,
käsin kääntyi lainehesen,
kourin kuohu'un kohahti,
selästä sinisen hirven,
hernevartisen hevosen. (6.runo, 183-188)

Siis sininen hirvi tai hevonen. Kenties se on ollut jokin tällainen?" Professori sanoi näyttäen ylpeänä paperia, johon joku oli piirtänyt futuristisen polkupyörän, jonka pyörien tilalla oli jonkinlaiset suuttimet. Luonnoksen nimenä oli "Yhden hengen kevyt liidin, mahdollisesti saatavana myös tandem-versiona."
"Väinämöinen joutuu veden varaan useammaksi päiväksi, mikä viittaisi siihen, että hänen pukunsa kelluntaliivien radiolähetin ei toimi eikä hän saa yhteyttä muukalaisiin. Sitten joko rutiinipartiolennolla oleva lautanen tai liitimen katoamisesta huolestunut alus löytää Väinämöisen, joka väittää suuren Lapin kokkolinnun pelastaneen hänet selässään. Selvä lautashavainto!" kiihkoili Professori innostuneena.
"Lillittyään useita päiviä vedessä, Väinämöisen ampumahaava on varmasti pahoin tulehtunut, mutta silti tämä toipuu todella mopeasti Pohjolassa. Tähän ei ole muuta selitystä kuin muukalaisten lääketiede. He ovat varmasti tunteneet antibiootit. Toivuttuaan Väinämöinen palaa etelään ja kohtaa jälleen lentävän lautasen. Tällä kertaa kyseessä on upea ilmestys, kenties komentajakapteenin hehkeä nuori rouva tai sellainen.

Vaka vanha Väinämöinen
ajoa karittelevi
pimeästä Pohjolasta
summasta Sariolasta
Ajoi matkoa palasen,
pikkaraisen piirrätteli:
kuuli sukkulan surinan
ylähältä päänsä päältä. (8.runo, 17-24)

Väinämöinen flirttailee estottomasti muukalaisneidon kanssa, mikä selvästi viittaa heidän ihmismäiseen ulkonäköönsä. On jopa oletettavaa, että heidän piirteensä ovat seksuaalisesti korostuneita." Professori selitti posket punoittaen ja kaivaen jälleen uutta paperia pöytälaatikostaan. Ojentamassaan paperissa oli sanalla sanoen etupainoinen naishenkilö, joka pysyi pystyssä nähtävästi ainoastaan erittäin ulkonevan takapuolensa tasapainottavan vaikutuksen vuoksi. Professori näytti olevan kuvasta enemmän kuin innoissaan.
"Kuten näet, kuka tahansa mies pitäisi tuollaista naista vastustamattomana. Kapea lantio, ja oikeanlaiset kurvit juuri oikeilla paikoilla tekevät muukalaisnaisista Maan miehille erittäin houkuttelevia, jopa niin, ettei hengenvaarallisiltakaan tilanteilta vältytä. Kuinkahan moni muinainen suomalaismies on kaatunut mustasukkaisen muukalaisaviomiehen lasersäteisiin?" murehti Professori muinaisia asioita.
Jatkoin haastattelua vielä tunnin ja Professori esitteli teoriaansa ja sen "todisteita" yhä innokkaammin. Minäkin aloin inspiroitua. Olin näet löytänyt skuuppini. Se vain ei ollut Professorin selitysten sisältö, vaan Professori itse. Taustatutkimusteni pohjalta tiesin, että Professori sai valtionavustusta tutkimuksiinsa. Siinäpä skuuppi! Kuinka tällaiseen humpuukiin voidaan upottaa verovaroja? Päätin kirjoittaa jutun juuri niin todenmukaisesti kuin olin sen kuullut. Pidin itseni erossa tarinasta. Olin varma, että Professori joutuisi pilkan kohteeksi. Hän joutuisi naurunalaiseksi samoin kuin valtion virasto, joka rahoitti tutkimuksia. Lopetin tarinani omasta mielestäni tyylikkäästi seuraavin säkein:

Professori Päätäpahka
Supattaja suomalainen,
laski laulellen valeita,
epätotta eritteli,
koitti kääntää kampia
uskottomia usuttaa
aivojansa pesettämään
luulojansa huuhtelemaan

Huuhaata supatteli
oppinut mies oiennut
liikoihin aikeisiin uponnut
turhiin tuumiin tarttunut

Ohi ampui mielen jousi
pyöritti korvaa kumma
hulluja suu hölisi
kammottavia kaunosielu
ulkomuukalaisten teoista
lentävien lautasten laeista

Väinämöistä vielä väitti
ukkia ulkomuukalaiseksi
kehtasi Kalevalan kiertää
kirjokannen kumauttaa
selitti ummet ja lammet
puhui päivät pääksytysten
kiersi kehää koulutettu
haki henkeä humanisti

vaan ei järjen hiventä
todisteen todenperäisyyttä
ollut osoittaa oppineella
pöytään panna proffalla

Hullu vai humalainen?
liian paljon lukenut
oppia omaa oivaltanut
luuli liikoja ukko
tulkitsi tuulia turhaan
halkoi huulta huolimatta
selitti sanoja selviä
kummia kupatteli

haissut ei henki humpalle
tuoksahtanut tulijuomalle
pöljäksi papan paljastin
kaikuluotaajaksi kaikkeuden
tyhjyyden tuuliviiriksi
sanojaksi selvyyden väärän
haukkujaksi hulluuden
metelöijäksi mielettömyyden

Hullu vai humalainen?
välillä vain toinen,
toisinaan kai kumpikin."

Höyry-Hiiri ja outo valoilmiö itäisellä taivaalla

Höyry-Hiiri keräsi puhisten - niinkuin hänen tapansa oli - käpyjä. Ensilumi oli satanut ja Höyry-Hiiri tiesi olevansa myöhässä. Hänen talvivarastonsa ei ollut vielä puolillaankaan ja jos lunta sataisi lisää, ei käpyjä enää löytyisi. Maan routaantuessa eli jäätyessä kovaksi myös kävyt jäätyisivät kiinni maahan, eikä niitä pienen oravan voimin irti saisi.
Niin, Höyry-Hiiri on vain heikko orava. Saatat tietysti kysyä, miksi hänen nimensä on Höyry-Hiiri eikä Höyry-Orava, mutta eihän hyöryoravia ole olemassakaan.
Höyry-Hiiri oli laiskotellut koko kesän. Kauniit päivät se oli loikoillut ruohikossa ja katsellut kirkkaanväristen perhosten kisailua kukkakedolla. Todella helteisinä päivinä se oli uskaltautunut uimaankin pihaämpärissä.
Nyt tuo viivästely ja laiskottelu oli kostautumassa.
Muut oravat olivat jo keränneet talvivarastonsa täyteen ja sen Höyry-Hiirikin oli huomannut. Tavallisissa paikoissa ei enää ollut käpyjä. Tammenterhoja ei löytynyt edes tutun pihatammen juurelta, jossa kesäiltaisin kuului usein siilien kiivasta tuhinaa raparperin suurten lehtien alta. “Piha-puh-tammen alla oli AINA-puh-AINA terhoja!” puhisi Höyry-Hiiri itsekseen. Kävytkin oli pihapiiristä viety. Niitä ei näkynyt marjapensaiden luona, ei orapihlaja-aidan alla, ei tyrnipensaiden kirkkaankeltaisia marjoja täynnä olevien oksien katveessa eikä edes pihan suurimman ja synkimmän kuusen juurelta. Kaikki oli jo kerätty talteen. Entä lintulauta? Siellä olisi varmaankin ainakin linnunsiemeniä. Vaikka Höyry-Hiirtä hieman nolotti tunkeutua lintujen alueelle, hätä ei lue lakia. Ketterästi Höyry-Hiiri kapusi puuhun ja hypähti lintulaudalle. Ei mitään. Ei yhtäkään siementä.
Höyry-Hiirellä oli vain yksi mahdollisuus jäljellä. Sen pitäisi uskaltautua pihapiirin ulkopuolelle, pelottavaan ulkomaailmaan, jossa kaikenlaiset vaarat vaanivat jokaisen kulman takana. Toisaalta Höyry-Hiiri oli kuullut valtavista pähkinäkasoista, jotka eivät koskaan ehtyneet. Höyry-Hiiri rohkaisi mielensä ja säntäsi kadun varteen. Läheisen mäen taakse Höyry-Hiiri ei ollut koskaan uskaltautunut. Sinne se nyt menisi.
Höyry-Hiiri tiesi vältellä teitä, mutta tällä matkalla sen olisi ylitettävä muutama. Se oli kuullut valtavista pedoista, jotka vain vaanivat pieneläimiä, jotka huolimattomuuttaan viipyivät tiellä liian kauan. Yhtäkkiä hurjaa vauhtia mutkan takaa ilmestyvä hurjasti muriseva peto päätti pikku otuksen matkan lopullisesti. Höyry-Hiiri pinkaisi tien yli minkä jaloistaan pääsi. Ketään ei näkynyt, ei petojakaan. “Puh-pää-puh-sin-puh-pä-puh yli”, pihisi urhea oravamme pingahduksesta hengästyneenä. Mäki häämötti. Nuoli korkealla kylmän ja tikkusuoran oksattoman puun latvassa luki “Pispalanharju”, mutta Höyry-Hiiri oli jo kauan sitten lakannut välittämästä sellaisista puista. Ne olivat aina kävyttömiä, terhottomia eikä niihin oikein pystynyt kiipeämäänkään.
Polku, jota Höyry-Hiiri seuraili, alkoi vähitellen kohota. Metsän puut sulautuivat illan hämärässä pimeäksi massaksi, mutta Höyry-Hiiri näki, että tästä lehtimetsästä oli turha lähteä käpyjä metsästämään. Valkokylkiset koivut eivät myöskään terhoja kantaneet. Matkaa oli jatkettava. Sumu peitti tulosuunnan maisemat, mäen päälle sumu ei vielä yltänyt. Alavat maat ja järven selät peittyivät aina ensin sumuvaippaan. Mäen laella kasvoi kuusia ja mäntyjä, toisin sanoen käpypuita, näin Höyry-Hiiri oli kuullut kerrottavan. Sehän oli Puuhkasen Simo, joka niistä käpymannuista oli kerskunut. Simo oli kuullut niistä isoisältään, mutta vanhan Puuhka-Ukin tarinoita ei kukaan muu ottanut tosissaan. Eikös Simo ollut väittänyt jonain päivänä lähtevänsä niille käpymannuille? Yhtenä päivänä Simo oli lähtenyt. Kaksi talvea oli jo kulunut, eikä kukaan ollut nähnyt Simoa sen jälkeen.
Mäen päällä kasvoi valtavasti kuusia ja vielä enemmän mäntyjä. Maa niiden juurella oli täynnä käpyjä ja puiden oksat notkuivat runsaiden käpyjen painosta. Höyry-Hiiri oli löytänyt paratiisin! Näin korkealle ei routa ollut yltänyt, käpyjen kerääminen olisi lasten leikkiä. Niiden kuljettamista kotiin ei Höyry-Hiiri ollut ajatellutkaan. “Mut-puh-ta-puh-miksi-puh-pi-puh-täisi-puh-pa-puh-latakaan?” kummasteli Höyry-Hiiri ääneen, “kä-puh-py-puh-jähän-puh-läh-puh-din-hake-puh-maan. Jäänkin puh-tänne.”
Samassa Höyry-Hiiri säpsähti “Psst!” kuului jostain. “KÄÄRME!-puh”, vingahti Höyry-Hiiri. Mikään muu kuin kyy ei sihise tuolla tavoin. “Pa-puh-koon!” se sanoi ja jännittyi singahtaakseen karkuun. Ongelma oli, ettei Höyry-Hiirellä ollut aavistustakaan mihin suuntaan paeta. Onneksi ääni kuului uudestaan:
“Psst! Tännepäin. Enkä minä ole mikään käärme!”
Höyry-Hiiri suuntasi katseensa suuntaan, josta epäili äänen tulevan. Toden totta, ei puun juurikolossa ollut käärme, vaan orava. Koloon päästyään Höyry-Hiiri huomasi, että Simo Puuhkanenhan se siinä oli:
“Si-puh-mo-puh-Puuh-puh-ka-puh-nen! Ihan-puh-pe-puh-lästyin!” myönsi Höyry-Hiiri.
“Niin minä se olen”, vikisi Simo, “mitä sinä täällä teet, Höyry-Hiiri?”
“Kä-puh-py-puh-jä-puh-hän-puh-mä.” oli ainut mitä Höyry-Hiiri pelästykseltään ja hengästykseltään sai sanottua.
“Olet kyllä tullut oikeaan paikkaan. Käpyjä täällä piisaa. Niitä riittää meille molemmille kyllä. Mutta mitä tahansa teetkin, älä anna Valosilmän nähdä sinua. Kuka tietää mitä siitä seuraisi. “
“Valo-puh-silmä?”
“Niin, tuolla rannassa seisoo Valosilmä, joka vartioi näitä käpymantuja.” Simo selitti, “on paras välttää hänen katsettaan.”
“Pys-puh-tytkö-puh-näyttä-puh-mään-puh-mulle-puh?”
“Okei, mennään sitten. Mutta ole varovainen.”
“Luo-puh-ta-puh-mi-puh-nuun. Olen-puh-han-per-puh-heemme-puh-kuo-puh-pus-puh. En-puh-luo-puh-vuta-puh.”
Oravat säntäilivät harjulla puulta toiselle pysytellen varjoissa. Harjun laen itäreunalta avautui näkymä laaksoon. Laakso oli kauttaaltaan sumun peitossa. Keskeltä sumua, suurin piirtein oravien korkeudella loisti kirkas valo. Valosilmä.
“Jos katsot tarkkaan” kuiskasi Simo puun juuren takaa, “näet että Valosilmällä on kolme silmää. Näetkö?”
“Joo-puh.”
“Nyt sitä ei näy niin hyvin, kun kaikki sen silmät ovat keltaisia. Se näet osaa muuttaa silmiensä väriä. Se ohjailee niillä säätä. Jos kaikki on hyvin, eikä käpymannuilla ole näkynyt liikettä, Valosilmä näyttää vihreää valoa kaikilla silmillään, ja rauhoittaa sään. “
“Toisinaan se epäilee vääryyttä ja näyttää sen keltaisilla silmillään. Jos se on todella vihainen, sen silmät hehkuvat punaisina ja usko minua, et halua olla taivasalla silloin. Se saa silmillään aikaan melkoisen myrskyn halutessaan.”
“Mutta-puh-mikä-puh-se-on?” Höyry-Hiir kysyi hädissään.
“Katsopa tarkkaan sen silmien alapuolelle. Tuo muoto on tuttu niistä tiedekirjoista, joita löysimme silloin piharoskiksesta. Muistatko?”
“Täh-puh-ti-puh-vael-puh-taja?”
“Niin, juuri niin. Olen aivan varma, että Valosilmä säänohjailutaitoineen on ulkoavaruudesta. Se on lentävän lautasen muotoinenkin”, tiivisti Simo ylpeänä.

Seuraavana päivänä ei Valosilmästä ollut jälkeäkään, itälaakso näytti ihan normaalilta metsineen, taloineen ja niiden takana avautuvine järven selkineen. Huvipuiston näkötorni seisoi paikallaan kuten aina.

Höyry-Hiiri ja poikamiesboksi

Eräänä keväisen päivän iltana Höyry-Hiirtä vastaan oli juossut Kaarle Siili piikit savuten. Kaarle oli selvästi hädissään, eikä suostunut pysähtymään vaikka Höyry-Hiiri olisi mielellään vaihtanut kuulumisia. Hehän eivät olleet tavanneet koko talvena. Tosin siilien talvikuulumiset olivat yleensä perin tapahtumaköyhiä, syksyllä oli menty pesään ja keväällä herätty horroksesta unia näkemättä. Kuuntele sitä sitten kiinnostuneena. Höyry-Hiiri säntäsi karkuun porhaltavan Kaarlen kiinni ja puuskutti hölkätessään:
“Puh-mitä-puh-on-oi-puh-kein-puh-tapah-puh-tunut?”
“Ei mitään”, äksähti Kaarle.
“Mutta-puh-enhän-puh-minä-puh-mikään-puh-sokea-puh-lepakko-puh-ole!” vastasi Höyry-Hiiri päättäväisesti. Se saisi vielä selville mikä oli saanut Kaarle Siilin kauhun valtaan.
“Vastaa-puh-minua-puh-ei-ole-puh-yhtä-puh-helppoa-puh-tyrkätä-puh-sivuun-puh-kuin-puh-Nalle-puh-Puhia-puh-tai-puh-sitä-puh-Rasmus-puh-Nallea-puh” puuskutti Höyry-Hiiri päättäväisesti.
“Mutta minun on juostava, muuten palan” huudahti Kaarle hädissään, “etkö näe, että piikkini savuavat!”
“Missä-puh-tuli-puh-on-puh-puh-puh-jennut-puh?” ylämäessä Höyry-Hiiren puuskutus paheni vielä entisestään. Talven jälkeen sillä oli aina huono kunto ja puhuminen juostessa ei todellakaan ollut helppoa, ilmaa ei meinannut riittää hengittämiseen.
“Mäen päällä voimme pysähtyä!” huusi Kaarle Höyry-Hiiren uhatessa jäädä jälkeen. Höyry-Hiiri sai selvästä tavoitteesta uutta voimaa ja päätti jaksaa mäen päälle.
“Py-puh-sähdy-puh-tään-vaan-puh!” se vastasi. Hetken kaverukset pinkoivat ylämäkeen ja Kaarlen siilimäinen suhina ja Höyry-Hiiren puhina olivat ainoat äänet. Mäen päällä kasvoi puu, suuri tammi, jonka lehdet eivät olleet vielä puhjenneet, mutta jonka vahvat oksat tarjosivat pienille eläimille suojaa ilman saalistajilta. Illan hämärissä Pauli Pöllö oli usein nälissään ja sen “huhuhuu” -huudot jäädyttivät veren kaikkien pienotusten suonissa.

Tammen juurella ei ollut vaaraa ilman saalistajista. Kaarle aloitti tarinansa:
“Olin löytänyt aivan unelmapaikan poikamiesboksikseni. Siinä oli kolme vankkaa seinää, korkea katto ja pehmeä lattia.” “Kuulostaapa-puh-idylliseltä-eli-puh-puh-puh-taan-paratiisimaiselta.” kommentoi Höyry-Hiiri,
“Niin, vankat seinät olivat betonia, niitä ei tuuli kaataisi, niinkuin edellisessä boksissani.” Kaarle kehui.
“Puh-pah-puh-vi-laatikkohan-ei-puh-pahaa-tuulta kestänyt.” muisti Höyry-Hiiri.
“Ja sitä ennenhän-puh-puuhastelit-puh-puu-puh-vajassa. Puh-puu-puh-han-ei-ole-niin-puh-vankkaa-kuin-be-puh-toni.”
“Ongelma ei ollutkaan seinissä, niissä ei ollut susia, eikä niiden läpi susikaan olisi päässyt.” Kaarle jatkoi, “sen sijaan katto oli tämän asunnon heikko kohta.”
“Ei-puh-kai-iso-puh-paha-susi-vain-päässyt-puh-puh-puh-kumaan-sisään?” Höyry-Hiiri kysyi kauhuissaan. Mikään ei ollut Höyry-Hiirestä niin pelottavaa kuin nähdä suden nälkäinen kuono työntymässä oravan pesään.
“Ei, vaan jotain paljon pahempaa” Kaarle sanoi lähes kerskaillen.
“Mikä-puh-voisi-puh-olla-vielä-puh-pahaa-puh-sutta-puh-pah-puh-pahempaa?” huokaisi Höyry-Hiiri, kauhuunsa melkein tikahtuen.
“Olin juuri käymässä iltalevolle, kun huomasin, että kämpän miellyttävä lämpötila alkoi hälyttävän nopeasti lähestyä sietämätöntä kuumuutta. Katsahdin ylöspäin ja huomasin katon hehkuvan punaisen kuumana.
“Puh-heh-puh-kuvan pu-puh-naisena?”
“Niin ja lapaluitten kohdalla olevat piikkini alkoivat savuta päistään. Siinä vaiheessa säntäsin pihalle, enkä olisi pysähtynyt vieläkään, ellet olisi sattunut paikalle, Höyry-Hiiri.”
“Mitä-puh-tapah-puh-tui?”
“Yläkerran naapurini oli ajattelemattomuuksissaan sytyttänyt asuntonsa palamaan. Näin ainakin epäilen. En kyllä tiennyt, että siellä kukaan asuisi.” Kaarle päätti tarinansa.
“Entäs-puh-nyt? Mitäs-puh-aiot tehdä-puh-seuraa-puh-vaksi?” kysyi Höyry-Hiiri tuohtuneelta ystävältään.
“En tiedä, mutta saa olla viimeinen kerta kun muutan grilliin asumaan.”