Näytetään tekstit, joissa on tunniste Höyry-Hiiri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Höyry-Hiiri. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 4. marraskuuta 2007

Höyry-Hiiri ja outo valoilmiö itäisellä taivaalla

Höyry-Hiiri keräsi puhisten - niinkuin hänen tapansa oli - käpyjä. Ensilumi oli satanut ja Höyry-Hiiri tiesi olevansa myöhässä. Hänen talvivarastonsa ei ollut vielä puolillaankaan ja jos lunta sataisi lisää, ei käpyjä enää löytyisi. Maan routaantuessa eli jäätyessä kovaksi myös kävyt jäätyisivät kiinni maahan, eikä niitä pienen oravan voimin irti saisi.
Niin, Höyry-Hiiri on vain heikko orava. Saatat tietysti kysyä, miksi hänen nimensä on Höyry-Hiiri eikä Höyry-Orava, mutta eihän hyöryoravia ole olemassakaan.
Höyry-Hiiri oli laiskotellut koko kesän. Kauniit päivät se oli loikoillut ruohikossa ja katsellut kirkkaanväristen perhosten kisailua kukkakedolla. Todella helteisinä päivinä se oli uskaltautunut uimaankin pihaämpärissä.
Nyt tuo viivästely ja laiskottelu oli kostautumassa.
Muut oravat olivat jo keränneet talvivarastonsa täyteen ja sen Höyry-Hiirikin oli huomannut. Tavallisissa paikoissa ei enää ollut käpyjä. Tammenterhoja ei löytynyt edes tutun pihatammen juurelta, jossa kesäiltaisin kuului usein siilien kiivasta tuhinaa raparperin suurten lehtien alta. “Piha-puh-tammen alla oli AINA-puh-AINA terhoja!” puhisi Höyry-Hiiri itsekseen. Kävytkin oli pihapiiristä viety. Niitä ei näkynyt marjapensaiden luona, ei orapihlaja-aidan alla, ei tyrnipensaiden kirkkaankeltaisia marjoja täynnä olevien oksien katveessa eikä edes pihan suurimman ja synkimmän kuusen juurelta. Kaikki oli jo kerätty talteen. Entä lintulauta? Siellä olisi varmaankin ainakin linnunsiemeniä. Vaikka Höyry-Hiirtä hieman nolotti tunkeutua lintujen alueelle, hätä ei lue lakia. Ketterästi Höyry-Hiiri kapusi puuhun ja hypähti lintulaudalle. Ei mitään. Ei yhtäkään siementä.
Höyry-Hiirellä oli vain yksi mahdollisuus jäljellä. Sen pitäisi uskaltautua pihapiirin ulkopuolelle, pelottavaan ulkomaailmaan, jossa kaikenlaiset vaarat vaanivat jokaisen kulman takana. Toisaalta Höyry-Hiiri oli kuullut valtavista pähkinäkasoista, jotka eivät koskaan ehtyneet. Höyry-Hiiri rohkaisi mielensä ja säntäsi kadun varteen. Läheisen mäen taakse Höyry-Hiiri ei ollut koskaan uskaltautunut. Sinne se nyt menisi.
Höyry-Hiiri tiesi vältellä teitä, mutta tällä matkalla sen olisi ylitettävä muutama. Se oli kuullut valtavista pedoista, jotka vain vaanivat pieneläimiä, jotka huolimattomuuttaan viipyivät tiellä liian kauan. Yhtäkkiä hurjaa vauhtia mutkan takaa ilmestyvä hurjasti muriseva peto päätti pikku otuksen matkan lopullisesti. Höyry-Hiiri pinkaisi tien yli minkä jaloistaan pääsi. Ketään ei näkynyt, ei petojakaan. “Puh-pää-puh-sin-puh-pä-puh yli”, pihisi urhea oravamme pingahduksesta hengästyneenä. Mäki häämötti. Nuoli korkealla kylmän ja tikkusuoran oksattoman puun latvassa luki “Pispalanharju”, mutta Höyry-Hiiri oli jo kauan sitten lakannut välittämästä sellaisista puista. Ne olivat aina kävyttömiä, terhottomia eikä niihin oikein pystynyt kiipeämäänkään.
Polku, jota Höyry-Hiiri seuraili, alkoi vähitellen kohota. Metsän puut sulautuivat illan hämärässä pimeäksi massaksi, mutta Höyry-Hiiri näki, että tästä lehtimetsästä oli turha lähteä käpyjä metsästämään. Valkokylkiset koivut eivät myöskään terhoja kantaneet. Matkaa oli jatkettava. Sumu peitti tulosuunnan maisemat, mäen päälle sumu ei vielä yltänyt. Alavat maat ja järven selät peittyivät aina ensin sumuvaippaan. Mäen laella kasvoi kuusia ja mäntyjä, toisin sanoen käpypuita, näin Höyry-Hiiri oli kuullut kerrottavan. Sehän oli Puuhkasen Simo, joka niistä käpymannuista oli kerskunut. Simo oli kuullut niistä isoisältään, mutta vanhan Puuhka-Ukin tarinoita ei kukaan muu ottanut tosissaan. Eikös Simo ollut väittänyt jonain päivänä lähtevänsä niille käpymannuille? Yhtenä päivänä Simo oli lähtenyt. Kaksi talvea oli jo kulunut, eikä kukaan ollut nähnyt Simoa sen jälkeen.
Mäen päällä kasvoi valtavasti kuusia ja vielä enemmän mäntyjä. Maa niiden juurella oli täynnä käpyjä ja puiden oksat notkuivat runsaiden käpyjen painosta. Höyry-Hiiri oli löytänyt paratiisin! Näin korkealle ei routa ollut yltänyt, käpyjen kerääminen olisi lasten leikkiä. Niiden kuljettamista kotiin ei Höyry-Hiiri ollut ajatellutkaan. “Mut-puh-ta-puh-miksi-puh-pi-puh-täisi-puh-pa-puh-latakaan?” kummasteli Höyry-Hiiri ääneen, “kä-puh-py-puh-jähän-puh-läh-puh-din-hake-puh-maan. Jäänkin puh-tänne.”
Samassa Höyry-Hiiri säpsähti “Psst!” kuului jostain. “KÄÄRME!-puh”, vingahti Höyry-Hiiri. Mikään muu kuin kyy ei sihise tuolla tavoin. “Pa-puh-koon!” se sanoi ja jännittyi singahtaakseen karkuun. Ongelma oli, ettei Höyry-Hiirellä ollut aavistustakaan mihin suuntaan paeta. Onneksi ääni kuului uudestaan:
“Psst! Tännepäin. Enkä minä ole mikään käärme!”
Höyry-Hiiri suuntasi katseensa suuntaan, josta epäili äänen tulevan. Toden totta, ei puun juurikolossa ollut käärme, vaan orava. Koloon päästyään Höyry-Hiiri huomasi, että Simo Puuhkanenhan se siinä oli:
“Si-puh-mo-puh-Puuh-puh-ka-puh-nen! Ihan-puh-pe-puh-lästyin!” myönsi Höyry-Hiiri.
“Niin minä se olen”, vikisi Simo, “mitä sinä täällä teet, Höyry-Hiiri?”
“Kä-puh-py-puh-jä-puh-hän-puh-mä.” oli ainut mitä Höyry-Hiiri pelästykseltään ja hengästykseltään sai sanottua.
“Olet kyllä tullut oikeaan paikkaan. Käpyjä täällä piisaa. Niitä riittää meille molemmille kyllä. Mutta mitä tahansa teetkin, älä anna Valosilmän nähdä sinua. Kuka tietää mitä siitä seuraisi. “
“Valo-puh-silmä?”
“Niin, tuolla rannassa seisoo Valosilmä, joka vartioi näitä käpymantuja.” Simo selitti, “on paras välttää hänen katsettaan.”
“Pys-puh-tytkö-puh-näyttä-puh-mään-puh-mulle-puh?”
“Okei, mennään sitten. Mutta ole varovainen.”
“Luo-puh-ta-puh-mi-puh-nuun. Olen-puh-han-per-puh-heemme-puh-kuo-puh-pus-puh. En-puh-luo-puh-vuta-puh.”
Oravat säntäilivät harjulla puulta toiselle pysytellen varjoissa. Harjun laen itäreunalta avautui näkymä laaksoon. Laakso oli kauttaaltaan sumun peitossa. Keskeltä sumua, suurin piirtein oravien korkeudella loisti kirkas valo. Valosilmä.
“Jos katsot tarkkaan” kuiskasi Simo puun juuren takaa, “näet että Valosilmällä on kolme silmää. Näetkö?”
“Joo-puh.”
“Nyt sitä ei näy niin hyvin, kun kaikki sen silmät ovat keltaisia. Se näet osaa muuttaa silmiensä väriä. Se ohjailee niillä säätä. Jos kaikki on hyvin, eikä käpymannuilla ole näkynyt liikettä, Valosilmä näyttää vihreää valoa kaikilla silmillään, ja rauhoittaa sään. “
“Toisinaan se epäilee vääryyttä ja näyttää sen keltaisilla silmillään. Jos se on todella vihainen, sen silmät hehkuvat punaisina ja usko minua, et halua olla taivasalla silloin. Se saa silmillään aikaan melkoisen myrskyn halutessaan.”
“Mutta-puh-mikä-puh-se-on?” Höyry-Hiir kysyi hädissään.
“Katsopa tarkkaan sen silmien alapuolelle. Tuo muoto on tuttu niistä tiedekirjoista, joita löysimme silloin piharoskiksesta. Muistatko?”
“Täh-puh-ti-puh-vael-puh-taja?”
“Niin, juuri niin. Olen aivan varma, että Valosilmä säänohjailutaitoineen on ulkoavaruudesta. Se on lentävän lautasen muotoinenkin”, tiivisti Simo ylpeänä.

Seuraavana päivänä ei Valosilmästä ollut jälkeäkään, itälaakso näytti ihan normaalilta metsineen, taloineen ja niiden takana avautuvine järven selkineen. Huvipuiston näkötorni seisoi paikallaan kuten aina.

perjantai 2. marraskuuta 2007

Höyry-Hiiri ja poikamiesboksi

Eräänä keväisen päivän iltana Höyry-Hiirtä vastaan oli juossut Kaarle Siili piikit savuten. Kaarle oli selvästi hädissään, eikä suostunut pysähtymään vaikka Höyry-Hiiri olisi mielellään vaihtanut kuulumisia. Hehän eivät olleet tavanneet koko talvena. Tosin siilien talvikuulumiset olivat yleensä perin tapahtumaköyhiä, syksyllä oli menty pesään ja keväällä herätty horroksesta unia näkemättä. Kuuntele sitä sitten kiinnostuneena. Höyry-Hiiri säntäsi karkuun porhaltavan Kaarlen kiinni ja puuskutti hölkätessään:
“Puh-mitä-puh-on-oi-puh-kein-puh-tapah-puh-tunut?”
“Ei mitään”, äksähti Kaarle.
“Mutta-puh-enhän-puh-minä-puh-mikään-puh-sokea-puh-lepakko-puh-ole!” vastasi Höyry-Hiiri päättäväisesti. Se saisi vielä selville mikä oli saanut Kaarle Siilin kauhun valtaan.
“Vastaa-puh-minua-puh-ei-ole-puh-yhtä-puh-helppoa-puh-tyrkätä-puh-sivuun-puh-kuin-puh-Nalle-puh-Puhia-puh-tai-puh-sitä-puh-Rasmus-puh-Nallea-puh” puuskutti Höyry-Hiiri päättäväisesti.
“Mutta minun on juostava, muuten palan” huudahti Kaarle hädissään, “etkö näe, että piikkini savuavat!”
“Missä-puh-tuli-puh-on-puh-puh-puh-jennut-puh?” ylämäessä Höyry-Hiiren puuskutus paheni vielä entisestään. Talven jälkeen sillä oli aina huono kunto ja puhuminen juostessa ei todellakaan ollut helppoa, ilmaa ei meinannut riittää hengittämiseen.
“Mäen päällä voimme pysähtyä!” huusi Kaarle Höyry-Hiiren uhatessa jäädä jälkeen. Höyry-Hiiri sai selvästä tavoitteesta uutta voimaa ja päätti jaksaa mäen päälle.
“Py-puh-sähdy-puh-tään-vaan-puh!” se vastasi. Hetken kaverukset pinkoivat ylämäkeen ja Kaarlen siilimäinen suhina ja Höyry-Hiiren puhina olivat ainoat äänet. Mäen päällä kasvoi puu, suuri tammi, jonka lehdet eivät olleet vielä puhjenneet, mutta jonka vahvat oksat tarjosivat pienille eläimille suojaa ilman saalistajilta. Illan hämärissä Pauli Pöllö oli usein nälissään ja sen “huhuhuu” -huudot jäädyttivät veren kaikkien pienotusten suonissa.

Tammen juurella ei ollut vaaraa ilman saalistajista. Kaarle aloitti tarinansa:
“Olin löytänyt aivan unelmapaikan poikamiesboksikseni. Siinä oli kolme vankkaa seinää, korkea katto ja pehmeä lattia.” “Kuulostaapa-puh-idylliseltä-eli-puh-puh-puh-taan-paratiisimaiselta.” kommentoi Höyry-Hiiri,
“Niin, vankat seinät olivat betonia, niitä ei tuuli kaataisi, niinkuin edellisessä boksissani.” Kaarle kehui.
“Puh-pah-puh-vi-laatikkohan-ei-puh-pahaa-tuulta kestänyt.” muisti Höyry-Hiiri.
“Ja sitä ennenhän-puh-puuhastelit-puh-puu-puh-vajassa. Puh-puu-puh-han-ei-ole-niin-puh-vankkaa-kuin-be-puh-toni.”
“Ongelma ei ollutkaan seinissä, niissä ei ollut susia, eikä niiden läpi susikaan olisi päässyt.” Kaarle jatkoi, “sen sijaan katto oli tämän asunnon heikko kohta.”
“Ei-puh-kai-iso-puh-paha-susi-vain-päässyt-puh-puh-puh-kumaan-sisään?” Höyry-Hiiri kysyi kauhuissaan. Mikään ei ollut Höyry-Hiirestä niin pelottavaa kuin nähdä suden nälkäinen kuono työntymässä oravan pesään.
“Ei, vaan jotain paljon pahempaa” Kaarle sanoi lähes kerskaillen.
“Mikä-puh-voisi-puh-olla-vielä-puh-pahaa-puh-sutta-puh-pah-puh-pahempaa?” huokaisi Höyry-Hiiri, kauhuunsa melkein tikahtuen.
“Olin juuri käymässä iltalevolle, kun huomasin, että kämpän miellyttävä lämpötila alkoi hälyttävän nopeasti lähestyä sietämätöntä kuumuutta. Katsahdin ylöspäin ja huomasin katon hehkuvan punaisen kuumana.
“Puh-heh-puh-kuvan pu-puh-naisena?”
“Niin ja lapaluitten kohdalla olevat piikkini alkoivat savuta päistään. Siinä vaiheessa säntäsin pihalle, enkä olisi pysähtynyt vieläkään, ellet olisi sattunut paikalle, Höyry-Hiiri.”
“Mitä-puh-tapah-puh-tui?”
“Yläkerran naapurini oli ajattelemattomuuksissaan sytyttänyt asuntonsa palamaan. Näin ainakin epäilen. En kyllä tiennyt, että siellä kukaan asuisi.” Kaarle päätti tarinansa.
“Entäs-puh-nyt? Mitäs-puh-aiot tehdä-puh-seuraa-puh-vaksi?” kysyi Höyry-Hiiri tuohtuneelta ystävältään.
“En tiedä, mutta saa olla viimeinen kerta kun muutan grilliin asumaan.”