Soppa, osa 4/8

Ajovalot lipoivat pihatien puiden runkoja, kun Jone saapui Kuusimajaksi luulemansa mökin pihaan. Sammuttaessaan moottorin ja astuessaan ulos kotterostaan Jone tunsi jonkun katselevan häntä. Iltahämärässä mökin ikkunassa ei kuitenkaan näkynyt ketään. Jone avasi takaluukun ja Santeri ponkaisi iloisesti vikisten ulos viltiltään. Se piti kyllä autoajeluista, mutta vielä enemmän tämä valkoinen schäferi piti metsäretkistä. Santeri oli Jonen paras ja luotettavin ystävä, joka seurasi häntä yleensä kyselemättä turhia. Urosten välillä oli sanaton ymmärrys ja Jonen hienoinen jännitys tarttui innostuneeseen Santeriin ja sen vikinä hiljeni ulinaksi hiljentyen sitten kokonaan.
---
Entisessä elämässään Santeri oli ollut eräällä kovaotteisella pohjalaisella maanviljelijällä vahtikoirana. Syystä tai toisesta, todennäköisesti omaa saamattomuuttaan peitelläkseen ja yksinäisyydestä johtuvaa elämänpettymystä lievittääkseen paskafarmari oli hakannut Santeria pennusta pitäen. Santerista oli kasvanut ilmalla kuin ilmalla ulkona ketjussa pidetty, alistettu ja nälkiintynyt raunio, josta ei tullut vahtikoiraa. Eräänä sateisena iltana ukkonen oli katkaissut puhelinlinjat ja lauantai-illan intiimipuhelunsa (3.50€/min) keskeydyttyä isäntä oli tavallistakin huonommalla tuulella. Sade valui pitkin isännän jo valmiiksi hikistä niskaa hänen kyykistyessään vaihtamaan koiraansa päivälieasta pidempään yöketjuun. Koira ulvahti kenties nälkäänsä ja se riitti pienintäkin epäkohtaa etsineelle isännällä. Nyrkki heilahti ja osui koiran kylkeen. Kivusta koira ulvahti vielä kovempaa ja olisi normaalisti perääntynyt, eihän kyseessä ollut suinkaan ensimmäinen pahoinpitely. Isäntä nousi raivosta punaisena pystyyn, nosti jalkansa potkuun ja mätkähti tasapainonsa menettäneenä mudasta liukkaalle pihalle. Noustuaan äkisti ylös kyykystä, veren vähyys huimasi, maan liukkaus yhdistettynä miehen raivokkuuteen kaatoivat hänet yllättyneen koiransa eteen. Koira seurasi vaistoaan ja otti yllättävästi itsensä alentaneen miehen niskan hampaisiinsa, muutakaan se ei voinut. Koiran oli näytettävä olevansa johtaja, jos kaikki muut lauman jäsenet alistuivat. Se, että lauma koostui yhdestä pystyssä kulkevasta jättiläisestä ja hänestä ei ollut mitään väliä. Eikä silläkään, että jättiläinen oli yleensä omaksunut laumanjohtajan roolin. Nyt oli näytettävä.
Isäntä makasi maassa aivan hiljaa, niskasta valui hienoinen verinoro mutalammikkoon ja koira huomasi yht'äkkiä olevansa irti lieastaan. Se lähti vaeltamaan pihatieltä hiekkatielle. Viisi kilometriä myöhemmin ainoastaan koiran valkoinen turkki pelasti sen jäämästä auton alle, joka tuli kuin tuulispään ajamana rankkasateen nollaan vetämästä näkyvyydestä huolimatta. Juuri kun pikkuisen japanilaisen auton ajovalot sokaisivat koiran ilmestyessään mutkan takaa, löi salama läheisen järven yllä ja kaikki oli hetken kirkasta. Auto löi jarrut pohjaan, oli vähällä ajautua ojaan, mutta vältti sen ja pysähtyi. Autosta astui esiin selvästi uusi laumanjohtaja, uljaasti pystyssä seisten ja koira oli enemmän kuin iloinen voidessaan alistua. Kenties se nyt pääsisi suojaan sateelta. Siitä illasta asti Santerin lempipaikka oli ollut Nissan Sunnyn takapaksi.
---
Inhottava tarkkailun tunne niskassaan Jone päästi Santerin takapaksista. Kaverin mukanaolo helpotti hieman jännitystä. Kuka hänet oikein oli mökille kutsunut? Mistä oli kysymys? ja miksei ketään näkynyt pihalla häntä vastaanottamassa? Jone käveli mökin ovelle, eikä se ollut lukossa. Niinpä hän avasi sen reippaasti, astui kynnyksen yli ja tokaisi:
"No niin, tulin kun lupasin!"
Saranan narahdusta lukuunottamatta äänikään ei vastannut. Tupa oli tyhjä. Ihmeissään Jone kolusi mökin lävitse. Koko mökki koostui yhdestä ainoasta isosta tilasta, jossa näyttivät olevan niin makuu-, oleskelu- kuin ruoanlaittotilatkin. Joku oli ollut mökissä aivan vastikään. Tuore kahvi tuoksui vielä. Tuvan pöydällä oli kaksi syömätöntä eväsleipää kääreissään ja mikä kummallisinta, jonkin sähkölaitteen johto roikkui orpona seinästä. Ensin Jone ei ollut sitä huomannut, mutta siirtäessään pöydän vieressä ollutta penkkiä, töpselissä kiinni ollut johto paljastui. Johdossa oli kiinni muuntaja, juuri sellainen joita kannettavissa tietokoneissa käytetään. Muuntaja oli koskettaessa lämmin. Joku oli lähtenyt ja kiireellä.
Mökin takaovi paljastui narahduksen aiheuttajaksi. Se oli hivenen raollaan ja etuoven avaaminen oli aiheuttanut läpivedon, joka oli heilauttanut takaovea. Rasvaamaton sarana oli vingahtanut. Joku oli lähtenyt takaovesta ja sulkenut sen huolimattomasti mennessään. Jone ja Santeri, joka oli kenties yllättävänkin rauhallinen ja haukkumatta, astuivat ulos mökin takaovesta. Heidän eteensä avautui upea järvimaisema. Alhaalla kalliorannassa liplatti laituri hiljaisessa ilta-aallokossa ja laskevan auringon viime säteet valaisivat vielä järven selkää. Ylhäällä mökillä alkoi jo olla pimeää puiden vuoksi. Ketään ei näkynyt missään. Laiturin luona oli vene ja veneessä kaikenlaisia kalastusvälineitä. Laiturilla seistessään Jone huomasi kalojen hyppivän vain muutaman metrin päässä rannasta. Oli kuin järvi olisi ollut keittoa kiehumassa kuumalla liedellä. Välillä molskahdukset olivat hyvinkin äänekkäitä, niiden aiheuttajat eivät olleetkaan ihan pieniä kaloja.
"Pitäisiköhän yrittää vähän onkia?" ajatteli Jone. "Siitä on varmaan vuosia, kun olen viimeksi onkinut."
"Eikä tässä nyt näytä olevan muutakaan tekemistä." hän päätteli, "Ongin vähän, sitten syödään ja odotetaan aamuun, eikö niin Santeri?"
"Hyppääpä veneeseen, lähdetään selälle, siellä ne isot kalat odottaa." Jone houkutteli Santeria veneeseen, joka oli vain vedetty maihin. Santeri hyppäsi veneeseen, etsi itselleen paikan perästä, nousi etujaloillaan keskipenkille ja odotti hieman huolestuneen näköisenä pää kallellaan mitä tuleman pitää. Jone tarrasi veneen keulaan ja työnsi sitä vesille. Kun se kellui, hän oli juuri työntämässä sitä vesille ja hyppäämässä kyytiin, kun Santeri ensimmäistä kertaa koko iltana alkoi haukkua raivoisasti ja samassa kaikki pimeni.