Ruoska eli Aavikon Laahustava Aave

Hikipisarat kirvelivät silmissäni. Aurinko porotti, suuta oli lakannut kuivamasta jo kolme tuntia sitten, kieli oli kuin vieras esine suussani. Tukehduttava tunne kurkussa oksetti. Yökkääminen ei auttanut, vatsassani ei ollut ollut ruokaa pariin päivään, nyt nestekin alkoi olla lopussa.

Jatkoin silti.

Minun olisi päästävä pian asutuksen pariin ja saatava juotavaa, muuten matkantekoni loppuisi. Kaikkialla levittäytyi avara preeria, taakseni jäi pieni pölypilvi, kun en jaksanut nostella jalkojani. Vaatteeni olivat saman törkyisen ruskean väriset kuin koko maisema ympärilläni. Vain muutama kaktus heitti lyhyitä varjoja maahan eikä niitäkään näkynyt keskipäivän kuumuudessa.

Jatkoin silti.

Jalkojani poltti ja nilkkani olivat hiertyneet verille. Hetken jo ajattelin juoda omaa vertani, mutten malttanut pysähtyä. Veritahrat katosivat pölyyn joka askeleella. Tip, tip, tip. Vähän päästä en huomannut kipua, nilkkani olivat tunnottomat. Kipu oli jossain takaraivossa, siellä se hakkasi kuin moukari ratakiskon naulaa. Aivan kuten moukarin kilahdukset olivat vaienneet korvissani, en tuntenut kipuakaan.

Jatkoin silti.

Jos olisin istunut alas, olisin rojahtanut maahan viimeisen kerran, siitä olin varma. Saavuttaisinko asutuksen, olisiko tässä suunnassa ihmisiä ja vettä, siitä en ollut lainkaan varma. Pysähtymisen kohtalokkuudesta ei ollut mielessäni pienintäkään epäilystä. Voimani olivat ehtyneet jo tunteja sitten, ruumiini olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kaatua läkähdyksestä ja antaa luonnon kiertokulun hoitaa hommansa loppuun.

Jatkoin silti.

Pelko ei enää ajanut minua. Olin lakannut välittämästä yläpuolellani liitelevistä korppikotkista jo kauan sitten. Öisin, kun palelin, kuuntelin kojoottien ulvontaa enää vähäisintäkään mielenkiintoa osoittaen. Hidas laahustukseni ei ollut tarpeeksi meluisaa karkoittaakseen satunnaisten ruohotuppojen suojissa luikertelevia kalkkarokäärmeitä. Kerran jopa nilkkojeni kahleet estivät puraisun. Mahtoi siinä luikeron varovaisuus kasvaa, kun myrkkyhammas katkesi metallirenkaaseen. Ainakin käärme luikersi tiehensä silminnähden ärtyneenä. Ehkä kyseinen yksilö varoo seuraavalla kerralla jättimäisen rautanilkan kimppuun käymistä. Ajatus huvitti minua kerta kerralta vähemmän. Näin auringon laskiessa en voinut suojata silmiäni sen paahteelta mitenkään.

Jatkoin silti.

Vaikka olisin kuinka halunnut tuskailla tilannettani ja ulvoa kivuista, ei siitä olisi tullut mitään. Voimani eivät riittäneet äänen kohottamiseen, jaksoin hädin tuskin hengittää. Äänen muodostaminen olisi ollut lähes mahdotonta. Silmäni lähinnä rahisivat luomia siristäessäni. Luomien sulkeminen ei kosteuttanut silmiäni lainkaan, kyynelkanavat olivat kuivuneet ensin puroksi, sitten patoutuneet kuiviksi kuin kangastus. Vaikka olisin yrittänyt, en olisi pystynyt itkemään. Silmien kirvely oli vähentynyt tänään, mikä johtui hikoiluni loppumisesta. Olin kuivumassa pystyyn kuin kelo.

Jatkoin silti.

Vähitellen minun oli myönnettävä itselleni, että olin saattanut tehdä elämäni suurimman ja ennenkaikkea viimeisen virheen. Ehkei vapaus sittenkään ollut kaikki kaikessa. Ehkä vuosikausia jatkunut pakkotyö oli kasvattanut vapauden arvon mielessäni älyttömän korkeaksi. Virheeni oli ottaa viimeinkin ohjat omiin käsiini. Mutta minkä arvoinen oli vapaus päättää omasta kohtalostaan, jos se johtaisi vääjäämättä kuolemaan. Olin aliarvioinut etäisyyden lähimpään kylään, kenties olin jopa lähtenyt tyystin väärään suuntaan. Laskevan auringon siristävät säteet eivät luoneet luottamusta lännen puolesta.

Jatkoin silti.

Ilta-aurinko kertoi kuitenkin suuntani olevan vakio. Ainakaan en kulkenut ympyrää. Vaikka maisemat tuntuivatkin tutuilta, johtui se ennemminkin siitä, että preeria näyttää kaikkialla samalta, erityisesti kuivuneilla silmillä katsottuna ja lämpöhalvaannuksen riivaamien aivojen avulla analysoituna, kuin siitä että kulkisin kehää. Saattoihan olla, että päivän kuljin kehää ja auringon valitessa hitaasti laskeutumissuuntaansa minä matkin enkä huomannut sitä.

Jatkoin silti.




Käteni olivat maksoittuneessa veressä. Käsieni paino tuntui entistä selvemmin voimieni hiipuessa. Lyhyet kahleet estivät minua pitämästä käsiäni kehoni sivuilla ka jatkuva jännittäminen kramppasi hartioissani. Veriset nyrkkini hakkasivat reisiäni jokaisella raahustavalla askeleella. Oikea, vasen, oikea, vasen. Nyrkkini hakkasivat verisiä kasvoja, joista kuvastui suunnaton kauhu. Silmissä vilahti hetken varmuus kuolemasta ja eräänlainen rauha levisi kehoon, jonka päällä istuin kahareisin ja jonka päätä taoin paljailla käsilläni kaikin voimin. Se ei enää vastustellut. Loppu oli tulossa ja se oli hyväksytty. Nousin ruumiin päältä. Tärisin tajutessani tekoni lopullisuuden. Tärisin kuin horkassa. Aurinko oli laskenut ja lämpötila samoin.

Jatkoin silti.

Öissä oli muutama hyvä puoli. Iltojen viileys oli tervetullutta vaihtelua helteiseen raahustamiseeni, mutta pian kylmyys alkoi tuntua epämiellyttävämmältä kuin päivän kuumuus konsanaan. Öisin pystyin pitämään pääni pystyssä ja silmäni auki. Pimeässä ei tosin nähnyt juuri mitään, mutta tähtitaivas oli kirkas. Kuu oli hylännyt minut tänäkin yönä.
Kumarruin nostamaan suurehkon murikan jalkojeni juuresta. Nuolaisin sen kosteaa pintaa ja pudotin sen takaisin maahan hädin tuskin varpaideni ohi. Laahustamiseni ei pysähtynyt edes tuoksi hetkeksi. Öisin kiviin tiivistyvä neste olisi pelastukseni. Mutta jos en pian löytäisi apua, en jaksaisi nostaa enää yhtään kiveä. Luovuttaisinko jo?

Jatkoin silti.

Aamuaurinko hoputti minua. Paidanriekaleeni eivät suojanneet rupista, pitkien arpien ja tuoreammista haavoista vuotaneen, kuivuneen veren peittämää selkääni. Kirvelevä selkä sai minut kiristämään tahtia. Vasen, oikea, vasen, oikea. Moukari löi vuoroin vasemmalta olaltani, vuoroin oikealta. Kuusi iskua ja naula oli pohjassa. Vuosien kokemus oli opettanut rasittamaan kehon molempia puolia tasaisesti. Pomomiehen piiska sähähti, paukahti ja kipu viilsi yläselässäni. Vanha arpi avautui ja verta valui nikamiani pitkin pyyhkiytyen housunkaulukseeni tehden siitä kuivuessaan koppuraisen. Tällä kertaa pomomies oli tehnyt virheen. Muut olivat jo lähteneet, heidän marssinsa aiheuttama pölypilvi näkyi enää juuri ja juuri horisontissa. Pomomies halusi kiusata minua, mistä lie syystä. Olimme siis kahden.
Kun ruoska seuraavan kerran sähähti niinkuin tuhansia kertoja aiemmin, olin valmis. Kohotin moukarini selkäni taakse kauemmas kuin normaalisti olisi tarvinnut. Piiska kietoutui moukarini ympärille, irrotin otteeni ja syöksähdin minkä kahleiltani pystyin ällistyneen pomomiehen kimppuun. Yllätys oli varmasti suuri loppuun asti uuvutetun, aliravitun, aseettoman ja kahlehditun miehen irvikuvan hyökätessä ruoskalla ja kiväärillä varustetun rotevan miehen kimppuun.
Pomomies kaatui osittain jalkansa takana olevan kivenlohkareen vuoksi, osittain syöksyni takia. Istuin koko painollani hänen ylävartalonsa päälle ja estin siten hänen käsiensä käytön. Hän huusi “Lopeta, LOPETA, JUMALAN NIMESSÄ, LOPETA!”

Jatkoin silti.