Höyry-Hiiri ja poikamiesboksi

Eräänä keväisen päivän iltana Höyry-Hiirtä vastaan oli juossut Kaarle Siili piikit savuten. Kaarle oli selvästi hädissään, eikä suostunut pysähtymään vaikka Höyry-Hiiri olisi mielellään vaihtanut kuulumisia. Hehän eivät olleet tavanneet koko talvena. Tosin siilien talvikuulumiset olivat yleensä perin tapahtumaköyhiä, syksyllä oli menty pesään ja keväällä herätty horroksesta unia näkemättä. Kuuntele sitä sitten kiinnostuneena. Höyry-Hiiri säntäsi karkuun porhaltavan Kaarlen kiinni ja puuskutti hölkätessään:
“Puh-mitä-puh-on-oi-puh-kein-puh-tapah-puh-tunut?”
“Ei mitään”, äksähti Kaarle.
“Mutta-puh-enhän-puh-minä-puh-mikään-puh-sokea-puh-lepakko-puh-ole!” vastasi Höyry-Hiiri päättäväisesti. Se saisi vielä selville mikä oli saanut Kaarle Siilin kauhun valtaan.
“Vastaa-puh-minua-puh-ei-ole-puh-yhtä-puh-helppoa-puh-tyrkätä-puh-sivuun-puh-kuin-puh-Nalle-puh-Puhia-puh-tai-puh-sitä-puh-Rasmus-puh-Nallea-puh” puuskutti Höyry-Hiiri päättäväisesti.
“Mutta minun on juostava, muuten palan” huudahti Kaarle hädissään, “etkö näe, että piikkini savuavat!”
“Missä-puh-tuli-puh-on-puh-puh-puh-jennut-puh?” ylämäessä Höyry-Hiiren puuskutus paheni vielä entisestään. Talven jälkeen sillä oli aina huono kunto ja puhuminen juostessa ei todellakaan ollut helppoa, ilmaa ei meinannut riittää hengittämiseen.
“Mäen päällä voimme pysähtyä!” huusi Kaarle Höyry-Hiiren uhatessa jäädä jälkeen. Höyry-Hiiri sai selvästä tavoitteesta uutta voimaa ja päätti jaksaa mäen päälle.
“Py-puh-sähdy-puh-tään-vaan-puh!” se vastasi. Hetken kaverukset pinkoivat ylämäkeen ja Kaarlen siilimäinen suhina ja Höyry-Hiiren puhina olivat ainoat äänet. Mäen päällä kasvoi puu, suuri tammi, jonka lehdet eivät olleet vielä puhjenneet, mutta jonka vahvat oksat tarjosivat pienille eläimille suojaa ilman saalistajilta. Illan hämärissä Pauli Pöllö oli usein nälissään ja sen “huhuhuu” -huudot jäädyttivät veren kaikkien pienotusten suonissa.

Tammen juurella ei ollut vaaraa ilman saalistajista. Kaarle aloitti tarinansa:
“Olin löytänyt aivan unelmapaikan poikamiesboksikseni. Siinä oli kolme vankkaa seinää, korkea katto ja pehmeä lattia.” “Kuulostaapa-puh-idylliseltä-eli-puh-puh-puh-taan-paratiisimaiselta.” kommentoi Höyry-Hiiri,
“Niin, vankat seinät olivat betonia, niitä ei tuuli kaataisi, niinkuin edellisessä boksissani.” Kaarle kehui.
“Puh-pah-puh-vi-laatikkohan-ei-puh-pahaa-tuulta kestänyt.” muisti Höyry-Hiiri.
“Ja sitä ennenhän-puh-puuhastelit-puh-puu-puh-vajassa. Puh-puu-puh-han-ei-ole-niin-puh-vankkaa-kuin-be-puh-toni.”
“Ongelma ei ollutkaan seinissä, niissä ei ollut susia, eikä niiden läpi susikaan olisi päässyt.” Kaarle jatkoi, “sen sijaan katto oli tämän asunnon heikko kohta.”
“Ei-puh-kai-iso-puh-paha-susi-vain-päässyt-puh-puh-puh-kumaan-sisään?” Höyry-Hiiri kysyi kauhuissaan. Mikään ei ollut Höyry-Hiirestä niin pelottavaa kuin nähdä suden nälkäinen kuono työntymässä oravan pesään.
“Ei, vaan jotain paljon pahempaa” Kaarle sanoi lähes kerskaillen.
“Mikä-puh-voisi-puh-olla-vielä-puh-pahaa-puh-sutta-puh-pah-puh-pahempaa?” huokaisi Höyry-Hiiri, kauhuunsa melkein tikahtuen.
“Olin juuri käymässä iltalevolle, kun huomasin, että kämpän miellyttävä lämpötila alkoi hälyttävän nopeasti lähestyä sietämätöntä kuumuutta. Katsahdin ylöspäin ja huomasin katon hehkuvan punaisen kuumana.
“Puh-heh-puh-kuvan pu-puh-naisena?”
“Niin ja lapaluitten kohdalla olevat piikkini alkoivat savuta päistään. Siinä vaiheessa säntäsin pihalle, enkä olisi pysähtynyt vieläkään, ellet olisi sattunut paikalle, Höyry-Hiiri.”
“Mitä-puh-tapah-puh-tui?”
“Yläkerran naapurini oli ajattelemattomuuksissaan sytyttänyt asuntonsa palamaan. Näin ainakin epäilen. En kyllä tiennyt, että siellä kukaan asuisi.” Kaarle päätti tarinansa.
“Entäs-puh-nyt? Mitäs-puh-aiot tehdä-puh-seuraa-puh-vaksi?” kysyi Höyry-Hiiri tuohtuneelta ystävältään.
“En tiedä, mutta saa olla viimeinen kerta kun muutan grilliin asumaan.”