Soppa 5/8

Onneksi huomasin koiran ajoissa. Heilutin jo kättänikin, kunnes huomasin koiran. Kukahan tämä kaveri oikein on ja mitä se täällä tekee ja missä on Ilari?

Kaveri tipahti aika herkästi, pienestä iskusta, mutta lähemmäksi en uskaltanut mennä koiran vuoksi. Koira lopetti melko pian haukkumisen ja tyytyi tuijottamaan hehkuvilla silmillään isäntänsä vieressä. Yritin, kerran, lähestyä tajuttomana makaavaa miestä, mutta suuren valkoisen koiran ylähuuli nousi melko nopeasti irvistykseen, joten annoin olla.

Tuntematon mies alkoi havahtua tähän aikaan ja paikaan ja koira alkoi heiluttaa innoissaan häntäänsä. Kiroiltuaan tovin ja hierottuaan takaraivossa jyskyttävää pattiaan, tulija vihdoin huomasi minut ja vetäytyi veneen perälle silmiään siristellen. Annoin kaverin istuutua ja kysyin:
-Venettäkö tulit varastamaan?”
Kaveri alkoi pikkuhiljaa palailemaan kalenterin samalle sivulle ja vastasi haparoiden:
-E-en, kun mä tota tai ei ku sä tai joku....
- Niin mitä mä tai joku?
- Siis niinku kutsuttiin tänne tai joku…
- Mitä vittua? Kuka sinut tänne on kutsunut?
- Siis sä tai joku…
- Mitä sä nyt sönkötät?
- Siis mulle soitettiin ja käskettiin tulla tänne…
- Kuka soitti ja käski? Ilariko?
- Kuka Ilmari?
- I- la – ri!
- Ei se sanonut nimeensä. Tai eihän tää oo kai mun puhelinkaan.
- Mitä ihmettä. Sä vastaat jonkun puhelimeen ja tottelet vieraiden ihmisten käskyjä, niinkö?
- En tai joo…
- Ootko sä ihan terve? Vittu miehellähän heittää niin, että hirvittää. Kyllä vai ei?
- Mitä?
- Tuletko sä aina kun vieras ihminen soittaa johonkin vieraaseen puhelimeen?
- En …
- No kenen puhelin se on?

Vedin syvään henkeä ja valmistauduin kuuntelemaan selitystä, jossa ei varmasti olisi mitään järkeä tai mitään tekemistä terveen ja loogisen ajattelun kanssa.

- Jonkun kai?
- No totta kai se jonkun on.
- Siis mä en oikeasti tiedä. Mä heräsin aamulla kissanpaskan maku suussa jossain ihan oudossa kämpässä ja kun toi kännykkä soi mun taskussa. Enkä mä tiedä mitään siitä kenen se on. Sit mä luulen, et ehkä sä käskit tulla tänne.
- Näytä sitä puhelinta.

Kaveri nakkasi luurin veneestä laiturille, jolloin huomasin, että se oli Ilarin. Selasin vastaanotetut puhelut ja huomasin viimeksi vastaanotetun numeron olevan omani. Mutta sitä edellinen numero edelliseltä illalta kiinnitti huomioni ja nosti pahanolontunteen pintaan. Ilari oli pulassa, pahassa pulassa. Ja kohta olisimme mekin, mikäli puhelinta käytettäisiin. Otin vaistomaisesti akun puhelimesta irti ja laitoin käyttökelvottoman puhelimen taskuuni. Nyt pitää ajatella. Olisiko Ilari yrittänyt kadottaa seuraajansa sujauttamalla puhelimen jonkun viattoman ohikulkijan taskuun? Olivatko he päässeet Ilarin jäljille? Nyt ei varmasti olisi liikaa aikaa tuhlattavana. Ja tämäkin viaton seikkailija oli koirineen vaarassa.

- Seurasiko sinua kukaan tänne?
- En usko… tai en ainakaan kiinnittänyt huomiota
- Muistatko yhtään missä sait tämän puhelimen?
- En muista juurikaan eilisillasta mitään. Tai no olihan se märkä ilta.
- Mikä sinun nimesi on?
- Jone.
- Nyt on Jone sellainen tilanne, että meidän on syytä lähteä täältä mieluimmin nyt kuin heti.
- Ota koira mukaasi ja hyppää autoosi. Pahoittelen tuota iskua, mutta nyt ei ole aikaa selitellä.
- Mitä?
- Ei muuta kuin autoon ja takaisin kivikylään.

Jone kompuroi veneestä koira jäljessään kohden mökin takana olevaa parkkipaikkaa. Pistin veneen lukkoon ja hain reppuni mökistä. Parkkipaikalla Jone istui kalpeana auton penkillään ja näytti voivan pahoin.

- Olenko tai ollaanko vaarassa?
- Toivottavasti emme, mutta nyt ei kannata riskeerata. Koeta unohtaa se mitä tänään on tapahtunut, niin voi olla, että et joudu minkäänlaisiin ongelmiin. Ei muutat kuin pörinää moottoriin ja kotio kohti.

Jone starttasi autonsa ja lähti lipumaan mökkitietä kohti valtatietä ja aloin seurata vanhaa Nissania. Parin sadan metrin jälkeen näin ajovalot välkähtelemässä puiden lomasta ja ne olivat tulossa mökkiä kohti.

Soppa, osa 4/8

Ajovalot lipoivat pihatien puiden runkoja, kun Jone saapui Kuusimajaksi luulemansa mökin pihaan. Sammuttaessaan moottorin ja astuessaan ulos kotterostaan Jone tunsi jonkun katselevan häntä. Iltahämärässä mökin ikkunassa ei kuitenkaan näkynyt ketään. Jone avasi takaluukun ja Santeri ponkaisi iloisesti vikisten ulos viltiltään. Se piti kyllä autoajeluista, mutta vielä enemmän tämä valkoinen schäferi piti metsäretkistä. Santeri oli Jonen paras ja luotettavin ystävä, joka seurasi häntä yleensä kyselemättä turhia. Urosten välillä oli sanaton ymmärrys ja Jonen hienoinen jännitys tarttui innostuneeseen Santeriin ja sen vikinä hiljeni ulinaksi hiljentyen sitten kokonaan.
---
Entisessä elämässään Santeri oli ollut eräällä kovaotteisella pohjalaisella maanviljelijällä vahtikoirana. Syystä tai toisesta, todennäköisesti omaa saamattomuuttaan peitelläkseen ja yksinäisyydestä johtuvaa elämänpettymystä lievittääkseen paskafarmari oli hakannut Santeria pennusta pitäen. Santerista oli kasvanut ilmalla kuin ilmalla ulkona ketjussa pidetty, alistettu ja nälkiintynyt raunio, josta ei tullut vahtikoiraa. Eräänä sateisena iltana ukkonen oli katkaissut puhelinlinjat ja lauantai-illan intiimipuhelunsa (3.50€/min) keskeydyttyä isäntä oli tavallistakin huonommalla tuulella. Sade valui pitkin isännän jo valmiiksi hikistä niskaa hänen kyykistyessään vaihtamaan koiraansa päivälieasta pidempään yöketjuun. Koira ulvahti kenties nälkäänsä ja se riitti pienintäkin epäkohtaa etsineelle isännällä. Nyrkki heilahti ja osui koiran kylkeen. Kivusta koira ulvahti vielä kovempaa ja olisi normaalisti perääntynyt, eihän kyseessä ollut suinkaan ensimmäinen pahoinpitely. Isäntä nousi raivosta punaisena pystyyn, nosti jalkansa potkuun ja mätkähti tasapainonsa menettäneenä mudasta liukkaalle pihalle. Noustuaan äkisti ylös kyykystä, veren vähyys huimasi, maan liukkaus yhdistettynä miehen raivokkuuteen kaatoivat hänet yllättyneen koiransa eteen. Koira seurasi vaistoaan ja otti yllättävästi itsensä alentaneen miehen niskan hampaisiinsa, muutakaan se ei voinut. Koiran oli näytettävä olevansa johtaja, jos kaikki muut lauman jäsenet alistuivat. Se, että lauma koostui yhdestä pystyssä kulkevasta jättiläisestä ja hänestä ei ollut mitään väliä. Eikä silläkään, että jättiläinen oli yleensä omaksunut laumanjohtajan roolin. Nyt oli näytettävä.
Isäntä makasi maassa aivan hiljaa, niskasta valui hienoinen verinoro mutalammikkoon ja koira huomasi yht'äkkiä olevansa irti lieastaan. Se lähti vaeltamaan pihatieltä hiekkatielle. Viisi kilometriä myöhemmin ainoastaan koiran valkoinen turkki pelasti sen jäämästä auton alle, joka tuli kuin tuulispään ajamana rankkasateen nollaan vetämästä näkyvyydestä huolimatta. Juuri kun pikkuisen japanilaisen auton ajovalot sokaisivat koiran ilmestyessään mutkan takaa, löi salama läheisen järven yllä ja kaikki oli hetken kirkasta. Auto löi jarrut pohjaan, oli vähällä ajautua ojaan, mutta vältti sen ja pysähtyi. Autosta astui esiin selvästi uusi laumanjohtaja, uljaasti pystyssä seisten ja koira oli enemmän kuin iloinen voidessaan alistua. Kenties se nyt pääsisi suojaan sateelta. Siitä illasta asti Santerin lempipaikka oli ollut Nissan Sunnyn takapaksi.
---
Inhottava tarkkailun tunne niskassaan Jone päästi Santerin takapaksista. Kaverin mukanaolo helpotti hieman jännitystä. Kuka hänet oikein oli mökille kutsunut? Mistä oli kysymys? ja miksei ketään näkynyt pihalla häntä vastaanottamassa? Jone käveli mökin ovelle, eikä se ollut lukossa. Niinpä hän avasi sen reippaasti, astui kynnyksen yli ja tokaisi:
"No niin, tulin kun lupasin!"
Saranan narahdusta lukuunottamatta äänikään ei vastannut. Tupa oli tyhjä. Ihmeissään Jone kolusi mökin lävitse. Koko mökki koostui yhdestä ainoasta isosta tilasta, jossa näyttivät olevan niin makuu-, oleskelu- kuin ruoanlaittotilatkin. Joku oli ollut mökissä aivan vastikään. Tuore kahvi tuoksui vielä. Tuvan pöydällä oli kaksi syömätöntä eväsleipää kääreissään ja mikä kummallisinta, jonkin sähkölaitteen johto roikkui orpona seinästä. Ensin Jone ei ollut sitä huomannut, mutta siirtäessään pöydän vieressä ollutta penkkiä, töpselissä kiinni ollut johto paljastui. Johdossa oli kiinni muuntaja, juuri sellainen joita kannettavissa tietokoneissa käytetään. Muuntaja oli koskettaessa lämmin. Joku oli lähtenyt ja kiireellä.
Mökin takaovi paljastui narahduksen aiheuttajaksi. Se oli hivenen raollaan ja etuoven avaaminen oli aiheuttanut läpivedon, joka oli heilauttanut takaovea. Rasvaamaton sarana oli vingahtanut. Joku oli lähtenyt takaovesta ja sulkenut sen huolimattomasti mennessään. Jone ja Santeri, joka oli kenties yllättävänkin rauhallinen ja haukkumatta, astuivat ulos mökin takaovesta. Heidän eteensä avautui upea järvimaisema. Alhaalla kalliorannassa liplatti laituri hiljaisessa ilta-aallokossa ja laskevan auringon viime säteet valaisivat vielä järven selkää. Ylhäällä mökillä alkoi jo olla pimeää puiden vuoksi. Ketään ei näkynyt missään. Laiturin luona oli vene ja veneessä kaikenlaisia kalastusvälineitä. Laiturilla seistessään Jone huomasi kalojen hyppivän vain muutaman metrin päässä rannasta. Oli kuin järvi olisi ollut keittoa kiehumassa kuumalla liedellä. Välillä molskahdukset olivat hyvinkin äänekkäitä, niiden aiheuttajat eivät olleetkaan ihan pieniä kaloja.
"Pitäisiköhän yrittää vähän onkia?" ajatteli Jone. "Siitä on varmaan vuosia, kun olen viimeksi onkinut."
"Eikä tässä nyt näytä olevan muutakaan tekemistä." hän päätteli, "Ongin vähän, sitten syödään ja odotetaan aamuun, eikö niin Santeri?"
"Hyppääpä veneeseen, lähdetään selälle, siellä ne isot kalat odottaa." Jone houkutteli Santeria veneeseen, joka oli vain vedetty maihin. Santeri hyppäsi veneeseen, etsi itselleen paikan perästä, nousi etujaloillaan keskipenkille ja odotti hieman huolestuneen näköisenä pää kallellaan mitä tuleman pitää. Jone tarrasi veneen keulaan ja työnsi sitä vesille. Kun se kellui, hän oli juuri työntämässä sitä vesille ja hyppäämässä kyytiin, kun Santeri ensimmäistä kertaa koko iltana alkoi haukkua raivoisasti ja samassa kaikki pimeni.

Soppa 3/8

Tuijotin matkapuhelimen näyttöä, näkemättä kuitenkaan mitään. Havahduin siihen, kun näytön taustavalo sammui. En saanut ajatuksiani pysymään millään koossa. Tunsin hengästyväni vaikka istuin Kuusimajan keittiössä, pöydän ääressä. Tunnustelin kaulalta valtimoani ja huomasin pulssin olevan lähempänä moottoritienopeutta, kuin tavallista taajamavauhtia. Aamun tapahtumat tai oikeammin tapahtumien kulku sekoittivat ajatuksiani. Ensin rauhallista ja sitten löytö, joka pisti hätäisen mielikuvitukseni liikkeelle. En tiennyt mitä tästä tulisi seuraamaan, mutta yksin en selviäisi.

Olinkohan minä liian hätäinen soittaessani Ilarille? Ilari Pajunoksa on kuitenkin ainoa ihminen, joka voi tässä tilanteessa auttaa tai olla apuna. Toivottavasti Ilari tulee nopeasti, sillä tämä asia on tärkeämpi kuin mikään aikaisemmin eteen tullut – tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta. Ja Ilarilla on kokemusta molemmista ja melko runsaasti.

Huomasin, että vatsani alkoi pitää melkoista mouruamista, sillä olihan lounas laavulla jäänyt väliin. Latasin kahvinkeittimen ja napsautin virrat laitteeseen. Avasin repun ja otin aamulla tekemäni, järvellä käyneet, eväsleipäni esille. Samalla katseeni osui pakasterasiaan, johon olin aamuisen löytöni laittanut. En avannut rasiaa, enkä koskenut esineisiin.

Kahvin keitin jatkoi epäsäännöllistä ääntelyään ja keittiöön alkoi tulvia tuoreen kahvin tuoksua. Mietin hiljaa aamuisia tapahtumia ja löytöäni. Tarkasteltuani kalojen sisälmyksiä tarkemmin, löysin lopulta kolme eri esinettä. Ne eivät olleet saman kalan sisällä, eivätkä samanlaisia, mutta niistä pystyi helposti päättelemään, että kyseessä olevat esineet olivat kuuluneet samaan paikkaan, ja niitä olisi varmasti enemmänkin.

Syötyäni malttamattomasti eväsleivät ja juotuani puoli pannua vahvaa kahvia, en malttanut enää odottaa toimettomana Ilarin tuloa. Avasin matkapuhelimestani internet selaimen ja yritin löytää sivustoja, joista voisi löytyä lisää tietoa löytämistäni esineistä. Yritin löytää keittiöstä paikkaa, jossa signaali olisi riittävä vahva, mutta selaimen avautuminen ei onnistunut. Kävelin terassille ja hain paikkaa, jossa yhteyden muodostuminen onnistui ja aloitusikkuna rupesi latautumaan. Syötin epämääräisen, mielestäni kuvaavimman, hakusanan kenttään ja painoin haku näppäintä. Samalla kuulin lähestyvän auto äänen ja näin hieman iäkkäämmän Nissanin vaappuvan kohden mökkiä, toinen etuvalo pimeänä. Hymähdin Ilarin tavalle liikkua Suomessa incognito ja tällä kertaa hän oli kyllä ylittänyt itsensä. Tosin olin tyytyväinen ja muistutin itseäni siitä, että Ilari oli ainoa, joka voisi auttaa. Samalla selasin matkapuhelimen näytöllä hakutulosten kyrillisiä kirjaimia.

Soppa, osa 2/?

Jone heräsi säpsähtäen. Äkkinäinen pään nostaminen ei sittenkään ollut paras mahdollinen tapa nousta, hän huomasi ohimoaan sisäpuolelta takovan tikan aloittaessa urakkansa, eikä nakuttaja todellakaan ollut tuntipalkalla. Jone painoi pään takaisin tyynyyn vain huomatakseen makaavansa lattialla täysissä pukeissa ilman tyynyä, peittoa tai edes mitään patjankaltaistakaan. Hikikarpalot punnersivat pihalle tikan nakuttamista pienen pienistä koloista. Mutta jos päässä kerran on hikeä, pitäähän se päästää ulos. Tulikohan eilen juhlittua, Jone mietti, ja samassa hänen mielessään välähti kirkas muistikuva viuhahduksesta torin ympäri. Olikohan niin todella tapahtunut? Joku hullu oli kirmaissut ilkialasti halki kaupungin keskustan. Hulluna humalassa varmasti. Jonen muistikuvissa tupaten täydet terassit olivat osoittaneet suosiotaan vihellellen ja kannustaen viuhahtajaa yhä kovempaan juoksuun. Poliiseja ei paikalle ollut tullut, hän oli juossut niin kovaa kuin pääsi ja sitten kiihdyttänyt. Olen aina ollut kiriherkkä, ajatteli Jone, hetken jo mielissään, sitten harmistuneena tajutessaan mitä oli tehnyt. EI VOI OLLA TOTTA! Enkö koskaan opi olemaan tekemättä tyhmyyksiä. Housun taskusta Jone kaivoi rypistyneen vitosen setelin, sen saman, josta oli edellisiltana oli poikien kanssa lyöty vetoa. Vaivainen vitonen! Miten minut aina saadaan näihin hommiin?
Jonen riesaksi oli sattunut myös isäänsä vaivannut äkkipikainen luonne ja lähes suuruudenhulluudeksi asti paisunut kunniantunto. Muinaisen Japanin samurait antoivat nöyryyttää itseään ennenkuin Jone myönsi virheensä tai rikkoi antamansa lupauksen tai perui sopimansa. Jone piti sen mitä lupasi. Äkkipikaistuksissaan hän vain lupasi milloin mitäkin. Juosta nyt ilkosillaan torin ympäri! Luvattu ja tehty olivat Jonen sanakirjassa synonyymit, tai olisivat olleet, jos hän olisi tiennyt mitä synonyymi tarkoittaa. Ei Jone tyhmä ollut, hän ei vain ollut käynyt kouluja kuin nimellisen minimimäärän. Keskittymishäiriöisenä hänen oli ollut vaikea seurata opetusta ja häirittyään sitten muitakin, Jone vietti useimmat oppitunneista koulun käytävällä istuskellen. Toisin kuin kärpäspaperiin, Jonen päähän ei ollut koulusta tarttunut kuin tervettä auktoriteetin uhmaa.
Elämä on suoraviivaista ja helppoa, kun on Jone. Nytkin säästyi pukeutumisen ja suihkun vaiva, kun vaatteet olivat jo aamusta saakka valmiiksi päällä. Positiivinen elämänasenne kruunasi Jonen luonteen. Ilman sitä hän olisi todennäköisesti ollut jo tähänkin ikään mennessä kokenut linnakundi, välillä vapaalla vain palatakseen telkien taakse jostain pikaistuksissa tehdystä pikkurikkeestä. Valloittava hymy ja pilke silmäkulmassa pitivät kanssakulkijat rauhallisina, eivätkä edes hänen ystävänsä kehdanneet käyttää Jonea liiaksi hyväkseen kenties juuri tämän myönteisyyden vuoksi. Kun satoi, Jonen parvekekukat kukoistivat, kun räiski loskaa ja räntää, ei Jonella ollut tukala hiki eikä sellaista säätä ollutkaan, joka ei häntä olisi tavalla tai toisella miellyttänyt.
Tyhjänpuhujista ja huijareista Jone ei välittänyt. Hitlerinä Jone olisi toimittanut nuo kaksi ihmisryhmää keskitysleireille. Kuinka joku saattaa luvata yhtä ja pettää? Kieli oli niin ainutlaatuinen lahja, ettei sitä olisi saanut käyttää väärin oman edun tavoitteluun. Lupaukset olivat pyhiä sopimuksia ihmisten välillä ja niiden rikkoja tulisi poistaa ihmisyhteisöstä, ettei hän voisi tehdä niin uudestaan. Ei ollut yksi eikä kaksi televisiota, jotka olivat saaneet tuta Jonen vihan kukkamaljakon tai oluttölkin iskeydyttyä niiden kuvaputkeen, yleensä poliittisen keskusteluohjelman aikana, erityisesti vaalien jälkeen. Monesti teemana oli ollut vaalilupausten muuttuminen vaalivoiton jälkeisiksi selityksiksi "Kyllähän kaikki ymmärtävät, ettemme me tässä tilanteessa voi vastuuntuntoisena puolueena lunastaa ainuttakaan antamistamme lupauksista sellaisenaan...KRRÄÄÄSH!"
Kännykän soi. Jonen taskusta alkoi kuulua thaimaalaisen pop-bändin edelliskesäinen hittikappale. Kykenemättä kaivamaan puhelinta tiukkojen farkkujensa taskusta selällään maaten Jone nousi ylös, oli pyörtyä, nousi pystyyn hetken hengähdettyään ja vastasi puhelimeen:
- Jone, Jone sanoi.
- Sun on tultava tänne, selvästi innostunut ääni luurista sanoi.
- Häh?, Jone ihmetteli kykenemättä yhdistämään ääntä keneenkään tuttuunsa.
- Oletko sä hereillä?, ääni kysyi, Minä täällä.
- Ai? Jone tokaisi mieli edelleen pimeänä kuin haisunäätä huopatossutehtaan kellarissa.
- Niin, sun on tultava tänne. Ja heti!, ääni vaati.
- Okei? Mä tuun, Jone myöntyi ajatellen siten pääsevänsä eroon tästä kummallisesta häiriköstä.
- Mä oon Kuusimajalla täällä Kettujärven rannalla. Löydäksä tänne?, ääni jatkoi.
- Lähde heti tuleen, mä ootan täällä majalla. Tää on MAHTAVA juttu. Sun on tultava heti!, ääni intoili.
Suljettuaan puhelimen Jone tuijotti hetken käsiään. Eihän tää oo mun kännykkä! Kenenkä tää sitten on? Viuhahdusmuistikuvan jäljiltä loput illan muistijäljistä olivat nolouttaan menneet piiloon. Toi äskeinen kaveri varmaan tietää kenelle se soitti. Kettujärvihän on tässä ihan lähellä ja eiköhän se Kuusimajakin sieltä löydy.
Jone nappasi auton avaimet, kasteli lähtiessään vielä ikkunalla olevan basilikan ala-astian, vilkaisi laskevaa ilta-aurinkoa ikkunasta (olenko nukkunut koko päivän), sulki käytävän oven ja lompsi rappukäytävää alas autotalliin. Hetken kuluttua pesun tarpeessa oleva Nissan Sunny kiihdytti autotallista suuntanaan Kettujärvi.

No niin. Takaisin sorvin ääreen.

Kieltämättä viime kirjoituskerrasta on aikaa, vaikka ideat ovat pursuilleet pääkopastani jo tovin. Osa on jo hävinnyt maailmalle ja osa hylättynä pöytälaatikkoon (virtuaaliseen sellaiseen) ja osa on alkanut elämään omaa elämäänsä – onnellisena?.

Se, että haasteelliset kirjoituksemme eivät ole saaneet jatkoa, johtuu vain ja ainoastaan minusta, Aulis Efraim Nojasta. Elämän jano (tai juominen) ei ole kostuttanut kuivunutta runosuontani ja siksi teksti ei ole virrannut kuivuneessa uomassaan.

En ole häpeäkseni saanut mitään kirjoitettua. Yhteinen kirjoitus kaksintaistelumme on saanut nolon, äkkipysäystä muistuttavan, lopun, jolle kaipaan jatkoa ja sitä tulee.

Joskus aikaisemmin kirjoitimme tarinoita vailla sen kummempia rajoitteita tai edes tiukkoja määritteitä jonkin aiheen pohjalta, jota kuitenkin tulkitsimme täysin haluamallamme tavalla. Tähän ei kannata juurikaan puuttua. Niinpä aloitan tarinan, jota hyvä kirjallinen ystäväni Ihka Kuisma jatkaa kappaleen matkaa ja palauttaa tarinan riepoteltuna jatkettavakseni. Toistamme tarvittaessa, kunnes saamme tarinan loppuun.

----

SOPPA

Ei se oikeastaan ollut kurjempi kalastusilma. Lämpimämpää olisi saanut hieman olla, mutta kun ei satanut, oli olo oikeastaan melko hyvä, jopa iloinen. Olin ottanut töistä pari vapaata päivää ja jatkanut viikonloppua. Mökki oli vuokrattu suuren, kalaisan järven rannalta ja kaikki näytti olevan mallillaan. Laitoin itselleni eväät reppuun ja pakkasin kalastusvarusteeni veneeseen, ajatuksenani suunnistaa aamuhämärässä, usvan keskellä, kohden paikkaa, jossa mökin omistaja kertoi olevan varman kalasaaliin. Jopa taimenia oli kehuttu paikasta saadun.

Vene irtosi laiturista ja perämoottorin tasainen puksutus rikkoi täysin äänettömän aamun ja aurinko teki jokapäiväistä nousuaan taivaanrannasta. Matkaa kalapaikalle oli muutama kilometri ja se sujui rauhallisesti täysin tyynessä säässä. Itse asiassa tällaista tuuletonta säätä oli luvassa koko viikonlopuksi, mikä oli pelkästään hyvä asia yksin kalastavalle fiskarille.

Järven lahteen päästyäni, sammutin perämoottorin ja laskin ankkurin alumiiniveneen perästä. Ankkurin köysin liukui muutaman metrin, kunnes köyden kireys katosi. laskin vielä hieman köyttä ja sidoin se veneeseen. Ennen kalastuksen aloittamista, ajattelin nauttia kupposen kahvia auringon nousua katsellen. Kaadoin mukillisen höyryävän kuumaa kahvia ja nojasin istuimeen ja ummistin silmäni, kun auringon ensi säteet alkoivat lämmittää kasvojani. Kaikki asiat tuntuivat kaukaisilta. Oli vain tämä hetki ja kuuma, aromikas kahvi.

Laitoin muutaman vavan valmiiksi ja kiinnitin siimoihin pari varmaa ottikuvaa, joilla yleensä kalaa tuli paikasta kuin paikasta. En halunnut pilata täydellistä päivääni olemattomalla kalansaaliilla. Muutaman tyhjän heiton jälkeen päätin kokeilla toista vapaa, jossa oli hieman erilainen vaappu kiinnitettynä. jatkoin heittelyä tovin ja tulokset olivat yhtä laihat kuin ensimmäiselläkin kuvalla. En antanut asian vaivata, vaan nautin rauhallisuudesta. Muutamat lokit huutelivat niemen kärjessä, kuin ilkkuen yrityksilleni saada satoa ahdin aitasta.

Oli kulunut jo tovi ja valtaisista kalasaaliista ei ollut tietoakaan. En menettänyt malttiani, vaan ajattelin, että siirryn hieman syvempään kohtaan, jos sillä olisi merkitystä. Katsoin merikortista hieman suuntia ja päätin siirtyä keskemmälle kapeassa järven lahdessa, jossa merikortin mukaan olisi huomattavasti syvempää. Nostin ankkurin ja käynnistin veneen.

Uudella paikalla laskin ankkurin, joka painuikin yllättävän syvälle. Veneessä ollut 20 metrin ankkuriköysin riitti vaivoin ja sain sen kiinnitettyä veneeseen. Ajattelin, että jos vaikka saisi muutaman ahvenen, jotka voisi grillata läheisellä laavulla lounaaksi.

Ihme ja kumma, mutta kala alkoi syödä välittömästi, ensi heitosta lähtien. Se mikä oli kummallista, kalat olivat kookkaita ahvenia, jopa yli puolen kilon painoisia. Tällaista en ollut koskaan ennen kokenut. Ajattelin käydä syömässä yhden suuren ahvenen rannalla ja merkitsin gps- laitteeseen paikan koordinaatit ylös, että löytäisi takaisin syönnin jälkeen. Nostin ankkurin ja käynnistin veneen suunnatakseni kohden rantaa ja siellä odottavaa laavua.

Rannalla sytytin nuotiopaikalle tulen ja aloin perkaamaan juuri saalistamiani kaloja. Suomustettuani kalat ja poistettuani sisälmykset huuhdoin kalat rantavedessä, jossa sisälmykset odottivat lintuja, kun huomasin perkeiden joukossa jotain, joka kiinnitti huomioni.

----

Eli tästä jatkuu tarina Soppa. Mitä siellä perkeiden seassa oli ja mihin se johtaa?
Saamme lukea lisää lähitulevaisuudessa.