torstai 8. toukokuuta 2008
Kilpailu kuin kilpailu
Oli kuin juontaja olisi latautunut pelkästään yleisön suosionosoituksista, sillä vakiotervehdyksensä jälkeen hän sinkoutui maanisen vimmaiseen purkaukseen puhelinnumeroista ja tekstiviesteistä, joiden avulla kotiyleisö voisi osallistua kilpailun tuomarointiin. Jos loitsun hurjuus olisi suoraan verrannollinen kotiäänestäjien määrään, oli juontaja ansainnut palkkansa, samoin kuin koko käsikirjoitus- ja tuotantotiimi. Tallennettujen ja lavasteisiin heijastettujen kilpailijaesittelyiden jälkeen kisa oli valmis jatkumaan. Mutta sitä ennen katsomo sai hengähdystauon, kun kotikatsomoissa kaupattiin mielikuvia, heräteltiin ostointoa, vedottiin ahneuteen, kuluttajan pelkoon ja muihin tunteisiin useasti ja vaihtelevin aihein sekä vaihtelevalla menestyksellä. Kaupallistamisiskun jälkeen olikin aika taas muistuttaa, mistä ohjelmasta ja ohjelmassa oli kysymys. Yleisö hurrasi, kun edellisten osioiden parhaita paloja ja maukkaimpia epäonnistumisia kelattiin ties kuinka monetta kertaa ohjelmasarjan aikana läpi.
Ensimmäisen kilpailijan tie alkukarsinnoista tähän erään asti näytettiin asiayhteydestä irroitettujen kärkevien lausahdusten saattelemina, pahimmat kaatumiset ja häiritsevimmät haksahdukset muistettiin myös. Kilpailijan kasvoilta ei kuitenkaan voinut lukea nolouteen viittaavaakaan tunnetilaa. Ja päättyihän esittely positiiviseen sävyyn, joka tuntui mahdollistavan vaikka kilpailun voiton tälle aiemmissa äänestyksissä putoamisvaaraan joutuneelle yrittäjälle. Mahdollisen voittajan on helppo hymyillä. Suorituksensa oli niin keskinkertainen, ettei jatkoonpääsystä ollut epäilystäkään tuomarien lausunnoista huolimatta.
Tuomariston räväkin jäsen, jo elähtänyt, mutta maskeerattuna miehekkään näköinen entinen julkkis haukkui kilpailijan lyttyyn, muiden nähdessä enemmän tai vähemmän toivonpilkahduksia juuri näkemässään. Juontajan muistutettua, että puolet tuloksesta tulee kotiyleisöltä, mieluusti vieläpä useamman tekstiviestin tuoman rahavirran säestämänä oli kilpailija tehnyt osansa tuotantotiimin ja saamansa TV-ajan eteen. Kilpailijat seurasivat toisiaan näennäisesti vaihtelevien tuomarointien siunaamina, ainoastaan tuotetiedotusten katkaistessa puuduttavan ennalta-arvattavan, kaavamaisen ja vääjäämättömän - ja tuomariston osalta jääväämättömän - kilpailun kulun.
Yllättävintä, jos tätä sanaa voi käyttää viikko viikon jälkeen toistuvasta muotista, nyt jo viidettä kauttaan elävästä - jos tuotakaan sanaa voi käyttää väkisin pystytetystä ja hengityskoneen lailla keinotekoisesti liikkeessä pidetystä olemattomien ideoiden - jos tuota sanaa voi lainkaan käyttää mitään vaarantamattomien jatko-osien ja toisiaan identtisesti seuraavien lähetyskausien sarjasta - kasasta, josta minkäänlaista pilkahdusta oikeasta pirteydestä tai itseohjautuvuuden aiheuttamasta arvaamattomuudesta ei ollut havaittavissa - oli että tämän jakson osallistujista, jonkin merkillisen sääntöpykälän suosituimmuussyistä johtuvan tulkinnan mukaan, ei kukaan pudonnut. Ensi viikolla samat kilpailijat kilpailisivat samoja kilpailijoita vastaan samoissa lajeissa, samalla kanavalla, samojen mainosten tahdittamina, samaan kellonaikaan. Näin jatkuisi kunnes katsojaluvut epäilemättä joskus alkaisivat puhua armotonta kieltään suosion hiipumisesta.
Studion valojen voimistuessa loppuneen lähetyksen merkiksi ilmassa kaikui vielä juontajan loppulause "Siinä tämänviikkoinen Keskinkertaisten Kamppailu, keskimäärin kivaa iltaa taas!"
tiistai 25. maaliskuuta 2008
Gothic Child
Mies makaa vuoteella. Ilmastointilaite hurisee. Huoneessa on pimeää. Kelloradion punaisena loistavat numerot näyttävät 10:22. Aamu vai ilta, sitä ei tiedä. Mies raottaa varovaisesti silmiään. Mitään ei tapahdu. Luomien takana on yhtä pimeää kuin ulkopuolellakin. Mies räpyttelee silmiään, kunnes huomaa kelloradion. Mies ei muista omistavansa sellaista. Hän ei varmaankaan ole kotonaan. Mies hengittää rauhallisesti, ikään kuin voimia keräten. Mies tuntee olossaan sen, että mieltä on kevennetty kemiallisesti, mutta maku suussa ja olo päässä ei viittaa alkoholiin. Mies ei tiedä muuta kuin nimensä tuona hetkenä ja siitäkään hän ei ole varma – Ilari Suominen, Ile, Illu, Ilsu, miten vaan. Illu sulkee jälleen silmänsä. Hän ei uskalla vielä nousta istumaan, olo on jotenkin hutera ja voimaton. Illu yrittää kuunnella ääniä, mutta ainoa ääni on ilmastointilaitteen tasainen hurina. Ei Suomessa huhtikuussa tarvita ilmastointilaitetta. Onko se ilmastointilaite, onko huhtikuu tai ollaanko Suomessa? Näihinkään kysymyksiin tosin ei ole vielä vastausta.
Illu miettii hartaasti mikä on viimeinen muistikuva. Olimme bändin kanssa juuri päättäneet maailmankiertueen Helsinkiin ja päätettiin pitää pienet pirskeet, oli huhtikuun 13. päivä. Sen ainakin muistan hyvin, ajatteli Illu. Keikka meni muuten hyvin. Gothic Child oli tehnyt neljäntoista kuukauden kiertueen kaikilla mantereilla (jopa Etelänavan lähellä laivassa). Rankkaa oli ollut ja nyt se oli ohi. Bileistä ei vielä kyllä muistu mitään mieleen. Missähän sitä oikein ollaan?
Gothic Child nousi maailman kuuluisuuteen omalaatuisella hevivirsi musiikilla. Poikkeavaa tässä oli myös se, että yhtyeen solisti Ilari Suominen lauloi virret Saksaksi, mikä teki kontrastista erikoisen ja tavallaan mielenkiintoisen. Yhtyeen ponnahtaminen pinnalle tapahtui sattumalta, niin kuin aina tällaiset erikoistapaukset, ei kukaan voi näitä suunnitella. Pojat aloittivat soittamisen jo alle kymmenenvuotiaina bändikoulussa. Harrastusta jatkettiin enemmän tai vähemmän vakavasti pitkin kouluvuosia ja ensimmäisen kerran hevivirret tulivat mukaan rippikoululeirillä, kun Ilari alkoi laulaa löytämästään saksankielisestä virsikirjasta virsiä ja Tume (Tuomo Horjuva) alkoi säestää kitaralla jossa oli särö päällä. Aluksi pojista oli hauskaa pelleillä ja tekivätkin esityksen rippikoulun päätösillaksi. Kaikki leiriläiset pitivät kuulemastaan ja siitä kaikki pikkuhiljaa lähti. Itse pinnalle pääsy tapahtui kuitenkin vielä hieman myöhemmin, kun Lordi ja myöhemmin Teräsbetoni olivat voittaneet Euroviisujen laulukilpailun ja Gothic Child pääsi Teräsbetonin lämmittelijäksi Tukholman Globeniin. Sen jälkeen kaikki on kuin satua. Euroopan ja maailman valloitus kymmenittäin platinalevyjä ja valtaisa suosio varsinkin Saksassa ja Etelä-Amerikassa, jossa uskonto ja hevimusiikki ovat jalkapallon jälkeen tärkeimmät asiat elämässä. Vain taivas oli rajana.
Rippikoulusta on jo seitsemän vuotta. Aika kuluu. Illu ajatteli, että nyt varmaan olisi noustava ja otettava selvää missä sitä oikein ollaan. Tai toisaalta voisihan sitä vielä nukkua ja Illu sulki silmänsä.
Illu nukahtaa ja alkaa jälleen uneksia ja nähdä unia menneistä ajoista.
Illu havahtuu jälleen ja havaitsee ilmastointilaitteen hurisevan. On edelleen pimeää. Illu yrittää avata silmiään, mutta jälleen sama juttu luomien molemmin puolin vallitsee pimeys ja elottomuus. Illu kääntää päätään ja näkee punaisena hehkuvat numerot 10:22. Illu nukahtaa jälleen ja ilmastointilaite hurisee…
keskiviikko 19. joulukuuta 2007
Sketsejä pikkujouluihin
Pyhä Pietari: Noh, noh, quo vadis, minnekäs matka?
Mies: Ei kun, mä vaan pikaisesti kävin pissalla tossa pusikossa.
Pyhä Pietari: Sammutiksä Mooseksen merkkitulen?
Mies: Oho. (katsoo kummissaan yleisöön.)
---
Mies valkoisessa kaavussa hoippuu kohti Taivaan Portteja ja Pyhä Pietari tulee pysäyttämään sisäänpyrkijän.
Pyhä Pietari: Seis. Mikäs partajeesus täällä hoippuu?
Mies: Päästäsit ny sisään.
Pyhä Pietari: Ei tänään, Jesse. Selvitä pääs ja tuu kolmen päivän kuluttua uudestaan ylös.
Mies: Pitää-hik-varmaan astua alas Tuonelaan sitten. (Mies lähtee.)
---
Nuori mies valkoisessa kaavussa hoippuu kohti ...
Pyhä Pietari: Stop tykkänään. Onkos ikää?
Nuori mies: yli 700 vuotta, alkaa leima olla jo kuivunut hevosten ajokortissani.
Pyhä Pietari: Michelangelo? Ettet vain olis väärentänyt näitä papereita?
Nuori mies: Minäkö, tuskin osaan nimeni kirjoittaa, saati sitten väärentää kuvat ja kaikki!
Pyhä Pietari: No, mene nyt tämän kerran, mutta pysy erossa Magdaleenasta, isännän poika on kanssa sisällä.
---
Mies hoippuu kohti...
Pyhä Pietari: Ja onko leimaa?
Mies: Pitäis olla, just lähdin pihalle, poikkesin Kiirastulessa moikkaamassa kavereita. Ei hemmetti, mihin se on kadonnut? (näyttää leimatonta rannettaan.) Olisko se siellä hionnut pois, siellä oli kyllä aika kuuma? Päästä nyt sisään, kyllähän sä mut tunnet.
Pyhä Pietari: Kuka niitä nyt kaikkia pyhimyksiä voi muistaa. Mitä sä oot tehnyt sun sädekehälle, sehän on ihan mutkalla. Älä annan Johannes Paavalin nähdä sitä, se on aika tarkka noista symboleista.
Mies: Siellä Kiirastulessa tuli pieni kärhämä, eivät meinanneet millään päästää ulos sieltä. Sanoivat, että pitää tulla tieto täältä suoraan.
Pyhä Pietari: Joo, niinhän se on. Jos soittelevat Maan päältä tarpeeksi, niin isäntä kyllä kutsuu tänne ylös. Mene nyt sisään sitten.
---
Mies hoippuu kohti...
Pyhä Pietari: Nyt taitaa olla sen verraan ehtoollista pohjilla, ettei ole sisään pääsyä.
Mies (sopertaa ilmiselvästi humalassa): Älä ny viitti, Pietu, olla niin tarkka. Shhhhaattaahan shhhitä olla tullut otettua lashhhillinen tai pari pulloa punaviiniä, mutta ainoashhtaan kun oli niin aneeminen olo. Shhaattaa olla raudanpuutoshhhh.
Pyhä Pietari: Jaahah, jaahah, tällainen tapaus. No, luettele nyt aluksi opetuslapset, niin katsotaan pääsetkö sisään.
Mies: Okei. Hmm, Juudashhh, Paavali, shherahvi ja kirahvi, ei niitä kukaan kaikkia kahdekshhhaa muishta.
Pyhä Pietari: Opetuslapsia oli kylläkin kaksitoista, ainakin minun lähteideni mukaan. Ehkä sun on paras yrittää alakerran pubiin.
Mies: Ok.
---
Mies hoippuu kohti...
Pyhä Pietari: Mikäs mies sieltä tallustaa? Ei tänne sandaaleissa pääse.
Mies: Moi, mä oon Lasse Kuolleistanostettu. Päästä nyt sisään, ole armelias. Mullon jano.
Pyhä Pietari: Älä kuvittelekaan. Luuleksä että mä oon joku Laupias Samarialainen?
Mies: Auta kaveria hädässä, pitäisi saada jotain ruokaakin. Söin aamulla pari kalaa ja kolme leipää, mut nyt on kyllä nälkä.
Pyhä Pietari: Painu Helvettiin, siellä ne parhaat kokit on.
maanantai 3. joulukuuta 2007
Luovutusvoitto
Toisin kuin vitsit, sanaleikit ovat minusta hyvinkin hauskoja ja niiden keksiminen on suorastaan huudon kaltaista - se tulee vaistomaisesti. Monista muista sanaleikit saattavat tuntua liian mekaanisilta, mutta minuun ne vetoavat. Seuraavassa muutama esimerkki kokoamistani sanaleikeistä:
Ukki oli minulle kuin isoisä. Allergia-arvo oli aivastuksen koholla. Kiinalainen hygieniavalistus pohjaa hapanimelään keittiöperinteeseen: Sweat & Shower opastaa työntekijöitä päivittäiseen peseytymiseen. Huonot elokuvat lienevät biojätettä. Esineenä kauha on hämmentävä. Ihmisiä oli ympärilläni joka puolella, vaikka kuinka seisoin jalkakäytävällä, olin tiellä. Lennolla sain tilaamatta erikoisruokavalioannoksen. Jäiköhän herra Lindström nyt ilman pihviään? Jeesus - seimen siemen. Olisihan se aika satsuma, jos kukaan ei puhuisi Kiinassa mandariinia. Kun Jeesus tulee oikealta, väistäkää. Miksi mennä verta edemmäs nenään? Oli ollut hellettä ja täysikuu. Kaksi viikkoa myöhemmin sataa, kuutta sataa.
Yritin lähestyä tätä tehtävää tosissani ja ajattelin, että rivoilla sanamuunnoksilla voisi saada jotain aikaan. Ajattelin tilannetta, jossa mies kuvailee puhelimessa kaverilleen tapaamistaan tyttöystävänsä kanssa melko suorilla sanankäänteillä, kunnes äitinsä sattuu samaan huoneeseen. Tässä vaiheessa, kesken lauseen mies rupeaa kekseliäästi käyttämään sanamuunnoksia ja jatkaa reteää tarinaansa äitinsä ymmärtämättä. Muutaman minuutin kuluttua mies lopettaa puhelun ja äitinsä huomauttaa käyttäen sanamuunnoksia aivan oikein, kuinka hän on miehen isän kanssa myös pihistellyt sumppia.
Sain aikani kulumaan mukavasti bussissa miettiessäni uusia muunnoksia, mutta en luottanut lopputulokseen riittävästi kirjoittaakseni siitä mitään koherenttia ylös. Ajattelin vain, että siitä tulisi rivo tarina, eikä juurikaan hauska, lopun yllätyksestä huolimatta. Kenties olisin tarvinnut tähän toista päätä ideoiden pompottelua varten.
Suurin syy tähän luovutukseen on kuitenkin se, että haluan meidän kirjoittelevan enemmän ja tarkistin blogin sisältöä nytkin lähes päivittäin, josko sinne olisi ilmaantunut edes jonkinlainen kommentti tai jotain. Huomasin oman tehtäväni tukkivan molempien kirjoituskanavan, eikä se saisi olla mahdollista. Ehkä meidän pitää muuttaa tätä haastejärjestelyä, vaikka se onkin toiminut tähän asti melko hyvin. Ehkä emme tee mitään sen suurempaa perustuen vain yhteen epäonnistumiseen. Otan tämän kokemuksen, joka vain vahvistaa ennakkoluulojani siitä, etten osaa kirjoittaa varsinaisia sketsejä. Ainakaan yksin.
Ei, ei tämäkään ole varsinainen punchline. Sori.
tiistai 13. marraskuuta 2007
Mä lehdestä luin...
13.11.2007
RANKAJÄRVEN SANOMALEHTI
TAVARANVAIHTOSIVUT
Ostetaan
---
Ostetaan vähän käytetty ruumisarkku. Vaihdossa hieman vajaat kuurit kolesterolilääkkeitä ja nitroja. 345 5455 / Liisa
---
Kuolinpesät. Tai siis irtaimistot. Rankajärven Romu ja Sisustus Delaila Ky. 345 6557 / Delaila Kyynäräinen
---
Tojota Korolla DeeÄks. Takavetone. Alle 500 tuhata ajettu. Voi olla pikkuvikanen. Vaihdossa erittäin ajettu pappatunturi. 345 5566 / Jone
---
Leninki ja tanssikengät. Koko 42 (käy molempiin). 345 5455 / Liisa
Myydään
---
Erittäin vähän käytetyt pilkkivehkeet, kuntopyörä, verkkarit, lenkkarit, miesten tanssikengät, puku -mallia rippi. Myydään myös käytetty nojatuoli, matkatelevisio ja mikroaaltouuni. 345 5455 / Liisa
---
Suomalaista kansallisromantiikkaa sisutukseen. Kokemuksia omaavia sisustusartikkeleita. Rankajärven Romu ja Sisustus Delaila Ky. 345 6557 / Delaila Kyynäräinen.
---
Lukemattomia miesten lehtiä. Selailtuja. Paljon. Lehden toimituksesta nimim. Jone.
---
Ruohoa. Hevosille. 345 6677 / Hemmo
Sekalaisia
Tanssitaitoinen leskirouva etsii tanssitaitoista ja liikunnallista herraseuraa. Nimim. Liisa Ihmemaassa.
---
Autoileva nuorimies etsii seuraa tositarkoituksella. Nimim Tojota Korolla
---
Jooga ja itsetutkiskelukurssit tiedostaville naisille. 345 6677 / Hemmo
---
Huonekalujen entisöintikurssi. 345 6557 / Delaila Kyynäräinen
--------------------------------------------------------------------
Maailmassa tapahtuu kaikkea mielenkiintoista, kun pitää vain silmänsä auki. Eikä kaikki ole sitä, miltä näyttää...
sunnuntai 11. marraskuuta 2007
Lentävä lautanen
"Kyllä," vastasi professori vain kasvattaen epäuskoani. Olin saanut päätoimittajaltani tämän huuhaatehtävän. "Mene haastattelemaan tätä professoria," hän oli sanonut osoittaen hämäräperäisen näköistä internetsivustoa, "www.salaliittoteorianyt.org on julkaissut jutun käänteentekevästä Kalevala-tulkinnasta. Olen varma, että lukijamme haluavat tietää tästä." Nähdessään tyrmistyneen ilmeeni hän oli vain patistanut minut matkoihini, "Ja pidä huolta, että saat sieltä skuupin. Tämä on viimeinen varoituksesi!" Voitte kenties kuvitella, etten ollut parhaassa ja avoimimmassa mielentilassani tavatessani Professori Supattajan yliopiston entisen lisärakennuksen kellarin ovella. Hän johdatti minut peremmälle hämärään laboratorioonsa, joka oli täynnä toinen toistaan pölyisempiä kirjoja. Suurin osa kirjoista lojui avoimena millä tahansa vaakasuoralla ja ei niin vaakasuoralla pinnalla. Kaikki pöydät, tuolit, kaapit, jopa tulostin ja tietokonemonitorit olivat hukkumaisillaan kirjapaljouden alle. Koko sekasotku unohtui pian, kun Professori alkoi kertoa uutta tulkintaansa Kalevalasta.
"Kalevalassa mainitaan useassa kohdassa lentävät lautaset. Teoriani mukaan lentävät lautaset vierailivat muinaisen Suomen heimon apuna useita kertoja. Luulen, että ulkoavaruuden muukalaiset tekivät yhteistyötä tuolloisten suomalaisten kanssa, varmaankin raaka-aineiden hankinnassa. Kenties he tarvitsivat apua polttoaineiden löytämisessä. Se selittäisi öljyn ja hiilivarojen täydellisen puuttumisen täältä Pohjolasta. Muukalaiset veivät ne mukanaan. Luulen, että etelässä olisi ollut liian kuuma heidän koneilleen ja siksi esimerkiksi Saudi-Arabiassa on vieläkin öljyä. Toisaalta olemme muukalaisille kiitollisuudenvelassa. Jos Lappajärveltä tai Karjalan kannakselta löytyisi öljyä, täälläkin saatettaisiin sotia."
"Kiehtovaa," sanoin tuskin epäuskoani peittämään pystyen, "onko teillä mitään todisteita teorianne tueksi?"
"Tottakai, katsokaapas tätä maailman luomisesta kertovaa pätkää. Kaikkien kansojen eeppisissä tarinoissa löytyy aina luomiskertomus. Niin myös Kalevalassa." sanoi Professori selvästi innostuen löydettyään kiinnostuneen kuulijan.
"Kuten ehkä tiedätte, ennenkuin kiinteää maata onkaan, on vain vettä, jossa Ilmatar lillii. Sotka laskeutuu Ilmattaren veden pinnalla näkyvälle polvelle:
Lentelevi, liiitelevi,
päähän polven laskeuvi
Siihen laativi pesänsä
muni kultaiset munansa
kuusi kultaista munoa
rautamunan seitsemännen. (1.runo, 207-212)
Sotka on selvästi muukalaisten alus eli lentävä lautanen. Sillä on lastinaan erilaisia metalleja ja muita rakennusaineita. Suomen heimo ei vielä tuolloin omannut minkäänlaisia metallinkäsittelytaitoja. Tästä nähdään, miten muukalaiset ovat edesauttaneet heimon selviämistä. Seppä Ilmarisen voidaan melkoisella varmuudella sanoa saaneen oppinsa ulkoavaruuden peltisepiltä."
"Oho, melkoinen väite!" tokaisin hämmästyneenä, kun en muutakaan keksinyt.
"Väinämöisellä oli ainakin sopimus muukalaisten kanssa." väitti Professori.
"Ei kai sentään!"
"Kyllä, miten muuten hän olisi pystynyt kommunikoimaan heidän kanssaan? Hänellä on täytynyt olla jonkinlainen kommunikaattori piilotettuna vaatteisiinsa." väitti Professori.
"Missä kohdassa Kalevalaa niin muka sanotaan?" kysyin.
"Hetkinen, niin etsin sen kohdan," Professori selasi suurta Kalevalaansa pölyn pöllähdellessä ilmaan joka pläräyksellä, "ja onhan se toki parempi selitys kuin vaihtoehtonsa."
"Mikä vaihtoehto?"
"Se, että Väinämöinen - suomalaisten taruston mahtimies - olisi itse ollut ulkoavaruuden muukalainen! Sehän olisi ennenkuulumatonta. Se romuttaisi koko suomalaisen kansan itsetunnon. Ei enää Formula ykkösmaailmanmestareita, ei hiihtokuninkaita, Suomea ei enää koskaan juostaisi maailmankartalle ja jääkiekon maailmanmestaruudet voitaisiin unohtaa tyystin. Eihän mikään kansa voi pitää sankarina ulkoavaruuden muukalaista!" paasasi Professori selvästi kiihtyneenä.
"Mutta entä Teräsmies?" kysyin vienosti, mutta joko Professori ei kuullut tai oli tahallaan kuulematta ja jatkoi
"Tässä se kohta on! Väinämöinen oli Joukahaisen kanssa kilpalaulannassa ja samalla hän oli yhteydessä muukalaisalukseen, kenties suureen emoalukseen. Hän näet käytti niiden tehoja aiheuttaakseen luonnonmullistuksia, jotka lähes koituivat Joukahaisen kohtaloksi. Väinämöisen tarvitsi vain pyytää ja emoalus järisytti vaikka maata. Kuuntelepa:
Lauloi vanha Väinämöinen
järvet läikkyi, maa järisi,
vuoret vaskiset vapisi,
paaet vahvat paukahteli,
kalliot kaheksi lenti,
kivet rannoilla rakoili. (3.runo, 295-300)
Tämä seuraava kohta osoittaa, että Väinämöisellä on ollut melkoisen edistynyttä teknologiaa myös käytettävissään, ei pelkästään ohjattavissaan. Hänellä on jonkinlainen painovoiman kumoava liidinlaite käytössään. Sen aikaiset ihmiset eivät ole asiaa paremmin osanneet kuvata, kuin sanomalla että Väinämöinen kiitää ratsullaan meren aalloilla. Kun Joukahainen ampuu Väinämöistä jousellaan kenties epäillen tätä muukalaisten kätyriksi muun kaunansa ohella, saadaan lisätodiste Väinämöisen ratsun luonnottomuudesta.
Siitä vanha Väinämöinen
sormin suistuvi sulahan,
käsin kääntyi lainehesen,
kourin kuohu'un kohahti,
selästä sinisen hirven,
hernevartisen hevosen. (6.runo, 183-188)
Siis sininen hirvi tai hevonen. Kenties se on ollut jokin tällainen?" Professori sanoi näyttäen ylpeänä paperia, johon joku oli piirtänyt futuristisen polkupyörän, jonka pyörien tilalla oli jonkinlaiset suuttimet. Luonnoksen nimenä oli "Yhden hengen kevyt liidin, mahdollisesti saatavana myös tandem-versiona."
"Väinämöinen joutuu veden varaan useammaksi päiväksi, mikä viittaisi siihen, että hänen pukunsa kelluntaliivien radiolähetin ei toimi eikä hän saa yhteyttä muukalaisiin. Sitten joko rutiinipartiolennolla oleva lautanen tai liitimen katoamisesta huolestunut alus löytää Väinämöisen, joka väittää suuren Lapin kokkolinnun pelastaneen hänet selässään. Selvä lautashavainto!" kiihkoili Professori innostuneena.
"Lillittyään useita päiviä vedessä, Väinämöisen ampumahaava on varmasti pahoin tulehtunut, mutta silti tämä toipuu todella mopeasti Pohjolassa. Tähän ei ole muuta selitystä kuin muukalaisten lääketiede. He ovat varmasti tunteneet antibiootit. Toivuttuaan Väinämöinen palaa etelään ja kohtaa jälleen lentävän lautasen. Tällä kertaa kyseessä on upea ilmestys, kenties komentajakapteenin hehkeä nuori rouva tai sellainen.
Vaka vanha Väinämöinen
ajoa karittelevi
pimeästä Pohjolasta
summasta Sariolasta
Ajoi matkoa palasen,
pikkaraisen piirrätteli:
kuuli sukkulan surinan
ylähältä päänsä päältä. (8.runo, 17-24)
Väinämöinen flirttailee estottomasti muukalaisneidon kanssa, mikä selvästi viittaa heidän ihmismäiseen ulkonäköönsä. On jopa oletettavaa, että heidän piirteensä ovat seksuaalisesti korostuneita." Professori selitti posket punoittaen ja kaivaen jälleen uutta paperia pöytälaatikostaan. Ojentamassaan paperissa oli sanalla sanoen etupainoinen naishenkilö, joka pysyi pystyssä nähtävästi ainoastaan erittäin ulkonevan takapuolensa tasapainottavan vaikutuksen vuoksi. Professori näytti olevan kuvasta enemmän kuin innoissaan.
"Kuten näet, kuka tahansa mies pitäisi tuollaista naista vastustamattomana. Kapea lantio, ja oikeanlaiset kurvit juuri oikeilla paikoilla tekevät muukalaisnaisista Maan miehille erittäin houkuttelevia, jopa niin, ettei hengenvaarallisiltakaan tilanteilta vältytä. Kuinkahan moni muinainen suomalaismies on kaatunut mustasukkaisen muukalaisaviomiehen lasersäteisiin?" murehti Professori muinaisia asioita.
Jatkoin haastattelua vielä tunnin ja Professori esitteli teoriaansa ja sen "todisteita" yhä innokkaammin. Minäkin aloin inspiroitua. Olin näet löytänyt skuuppini. Se vain ei ollut Professorin selitysten sisältö, vaan Professori itse. Taustatutkimusteni pohjalta tiesin, että Professori sai valtionavustusta tutkimuksiinsa. Siinäpä skuuppi! Kuinka tällaiseen humpuukiin voidaan upottaa verovaroja? Päätin kirjoittaa jutun juuri niin todenmukaisesti kuin olin sen kuullut. Pidin itseni erossa tarinasta. Olin varma, että Professori joutuisi pilkan kohteeksi. Hän joutuisi naurunalaiseksi samoin kuin valtion virasto, joka rahoitti tutkimuksia. Lopetin tarinani omasta mielestäni tyylikkäästi seuraavin säkein:
Professori Päätäpahka
Supattaja suomalainen,
laski laulellen valeita,
epätotta eritteli,
koitti kääntää kampia
uskottomia usuttaa
aivojansa pesettämään
luulojansa huuhtelemaan
Huuhaata supatteli
oppinut mies oiennut
liikoihin aikeisiin uponnut
turhiin tuumiin tarttunut
Ohi ampui mielen jousi
pyöritti korvaa kumma
hulluja suu hölisi
kammottavia kaunosielu
ulkomuukalaisten teoista
lentävien lautasten laeista
Väinämöistä vielä väitti
ukkia ulkomuukalaiseksi
kehtasi Kalevalan kiertää
kirjokannen kumauttaa
selitti ummet ja lammet
puhui päivät pääksytysten
kiersi kehää koulutettu
haki henkeä humanisti
vaan ei järjen hiventä
todisteen todenperäisyyttä
ollut osoittaa oppineella
pöytään panna proffalla
Hullu vai humalainen?
liian paljon lukenut
oppia omaa oivaltanut
luuli liikoja ukko
tulkitsi tuulia turhaan
halkoi huulta huolimatta
selitti sanoja selviä
kummia kupatteli
haissut ei henki humpalle
tuoksahtanut tulijuomalle
pöljäksi papan paljastin
kaikuluotaajaksi kaikkeuden
tyhjyyden tuuliviiriksi
sanojaksi selvyyden väärän
haukkujaksi hulluuden
metelöijäksi mielettömyyden
Hullu vai humalainen?
välillä vain toinen,
toisinaan kai kumpikin."
sunnuntai 4. marraskuuta 2007
Höyry-Hiiri ja outo valoilmiö itäisellä taivaalla
Niin, Höyry-Hiiri on vain heikko orava. Saatat tietysti kysyä, miksi hänen nimensä on Höyry-Hiiri eikä Höyry-Orava, mutta eihän hyöryoravia ole olemassakaan.
Höyry-Hiiri oli laiskotellut koko kesän. Kauniit päivät se oli loikoillut ruohikossa ja katsellut kirkkaanväristen perhosten kisailua kukkakedolla. Todella helteisinä päivinä se oli uskaltautunut uimaankin pihaämpärissä.
Nyt tuo viivästely ja laiskottelu oli kostautumassa.
Muut oravat olivat jo keränneet talvivarastonsa täyteen ja sen Höyry-Hiirikin oli huomannut. Tavallisissa paikoissa ei enää ollut käpyjä. Tammenterhoja ei löytynyt edes tutun pihatammen juurelta, jossa kesäiltaisin kuului usein siilien kiivasta tuhinaa raparperin suurten lehtien alta. “Piha-puh-tammen alla oli AINA-puh-AINA terhoja!” puhisi Höyry-Hiiri itsekseen. Kävytkin oli pihapiiristä viety. Niitä ei näkynyt marjapensaiden luona, ei orapihlaja-aidan alla, ei tyrnipensaiden kirkkaankeltaisia marjoja täynnä olevien oksien katveessa eikä edes pihan suurimman ja synkimmän kuusen juurelta. Kaikki oli jo kerätty talteen. Entä lintulauta? Siellä olisi varmaankin ainakin linnunsiemeniä. Vaikka Höyry-Hiirtä hieman nolotti tunkeutua lintujen alueelle, hätä ei lue lakia. Ketterästi Höyry-Hiiri kapusi puuhun ja hypähti lintulaudalle. Ei mitään. Ei yhtäkään siementä.
Höyry-Hiirellä oli vain yksi mahdollisuus jäljellä. Sen pitäisi uskaltautua pihapiirin ulkopuolelle, pelottavaan ulkomaailmaan, jossa kaikenlaiset vaarat vaanivat jokaisen kulman takana. Toisaalta Höyry-Hiiri oli kuullut valtavista pähkinäkasoista, jotka eivät koskaan ehtyneet. Höyry-Hiiri rohkaisi mielensä ja säntäsi kadun varteen. Läheisen mäen taakse Höyry-Hiiri ei ollut koskaan uskaltautunut. Sinne se nyt menisi.
Höyry-Hiiri tiesi vältellä teitä, mutta tällä matkalla sen olisi ylitettävä muutama. Se oli kuullut valtavista pedoista, jotka vain vaanivat pieneläimiä, jotka huolimattomuuttaan viipyivät tiellä liian kauan. Yhtäkkiä hurjaa vauhtia mutkan takaa ilmestyvä hurjasti muriseva peto päätti pikku otuksen matkan lopullisesti. Höyry-Hiiri pinkaisi tien yli minkä jaloistaan pääsi. Ketään ei näkynyt, ei petojakaan. “Puh-pää-puh-sin-puh-pä-puh yli”, pihisi urhea oravamme pingahduksesta hengästyneenä. Mäki häämötti. Nuoli korkealla kylmän ja tikkusuoran oksattoman puun latvassa luki “Pispalanharju”, mutta Höyry-Hiiri oli jo kauan sitten lakannut välittämästä sellaisista puista. Ne olivat aina kävyttömiä, terhottomia eikä niihin oikein pystynyt kiipeämäänkään.
Polku, jota Höyry-Hiiri seuraili, alkoi vähitellen kohota. Metsän puut sulautuivat illan hämärässä pimeäksi massaksi, mutta Höyry-Hiiri näki, että tästä lehtimetsästä oli turha lähteä käpyjä metsästämään. Valkokylkiset koivut eivät myöskään terhoja kantaneet. Matkaa oli jatkettava. Sumu peitti tulosuunnan maisemat, mäen päälle sumu ei vielä yltänyt. Alavat maat ja järven selät peittyivät aina ensin sumuvaippaan. Mäen laella kasvoi kuusia ja mäntyjä, toisin sanoen käpypuita, näin Höyry-Hiiri oli kuullut kerrottavan. Sehän oli Puuhkasen Simo, joka niistä käpymannuista oli kerskunut. Simo oli kuullut niistä isoisältään, mutta vanhan Puuhka-Ukin tarinoita ei kukaan muu ottanut tosissaan. Eikös Simo ollut väittänyt jonain päivänä lähtevänsä niille käpymannuille? Yhtenä päivänä Simo oli lähtenyt. Kaksi talvea oli jo kulunut, eikä kukaan ollut nähnyt Simoa sen jälkeen.
Mäen päällä kasvoi valtavasti kuusia ja vielä enemmän mäntyjä. Maa niiden juurella oli täynnä käpyjä ja puiden oksat notkuivat runsaiden käpyjen painosta. Höyry-Hiiri oli löytänyt paratiisin! Näin korkealle ei routa ollut yltänyt, käpyjen kerääminen olisi lasten leikkiä. Niiden kuljettamista kotiin ei Höyry-Hiiri ollut ajatellutkaan. “Mut-puh-ta-puh-miksi-puh-pi-puh-täisi-puh-pa-puh-latakaan?” kummasteli Höyry-Hiiri ääneen, “kä-puh-py-puh-jähän-puh-läh-puh-din-hake-puh-maan. Jäänkin puh-tänne.”
Samassa Höyry-Hiiri säpsähti “Psst!” kuului jostain. “KÄÄRME!-puh”, vingahti Höyry-Hiiri. Mikään muu kuin kyy ei sihise tuolla tavoin. “Pa-puh-koon!” se sanoi ja jännittyi singahtaakseen karkuun. Ongelma oli, ettei Höyry-Hiirellä ollut aavistustakaan mihin suuntaan paeta. Onneksi ääni kuului uudestaan:
“Psst! Tännepäin. Enkä minä ole mikään käärme!”
Höyry-Hiiri suuntasi katseensa suuntaan, josta epäili äänen tulevan. Toden totta, ei puun juurikolossa ollut käärme, vaan orava. Koloon päästyään Höyry-Hiiri huomasi, että Simo Puuhkanenhan se siinä oli:
“Si-puh-mo-puh-Puuh-puh-ka-puh-nen! Ihan-puh-pe-puh-lästyin!” myönsi Höyry-Hiiri.
“Niin minä se olen”, vikisi Simo, “mitä sinä täällä teet, Höyry-Hiiri?”
“Kä-puh-py-puh-jä-puh-hän-puh-mä.” oli ainut mitä Höyry-Hiiri pelästykseltään ja hengästykseltään sai sanottua.
“Olet kyllä tullut oikeaan paikkaan. Käpyjä täällä piisaa. Niitä riittää meille molemmille kyllä. Mutta mitä tahansa teetkin, älä anna Valosilmän nähdä sinua. Kuka tietää mitä siitä seuraisi. “
“Valo-puh-silmä?”
“Niin, tuolla rannassa seisoo Valosilmä, joka vartioi näitä käpymantuja.” Simo selitti, “on paras välttää hänen katsettaan.”
“Pys-puh-tytkö-puh-näyttä-puh-mään-puh-mulle-puh?”
“Okei, mennään sitten. Mutta ole varovainen.”
“Luo-puh-ta-puh-mi-puh-nuun. Olen-puh-han-per-puh-heemme-puh-kuo-puh-pus-puh. En-puh-luo-puh-vuta-puh.”
Oravat säntäilivät harjulla puulta toiselle pysytellen varjoissa. Harjun laen itäreunalta avautui näkymä laaksoon. Laakso oli kauttaaltaan sumun peitossa. Keskeltä sumua, suurin piirtein oravien korkeudella loisti kirkas valo. Valosilmä.
“Jos katsot tarkkaan” kuiskasi Simo puun juuren takaa, “näet että Valosilmällä on kolme silmää. Näetkö?”
“Joo-puh.”
“Nyt sitä ei näy niin hyvin, kun kaikki sen silmät ovat keltaisia. Se näet osaa muuttaa silmiensä väriä. Se ohjailee niillä säätä. Jos kaikki on hyvin, eikä käpymannuilla ole näkynyt liikettä, Valosilmä näyttää vihreää valoa kaikilla silmillään, ja rauhoittaa sään. “
“Toisinaan se epäilee vääryyttä ja näyttää sen keltaisilla silmillään. Jos se on todella vihainen, sen silmät hehkuvat punaisina ja usko minua, et halua olla taivasalla silloin. Se saa silmillään aikaan melkoisen myrskyn halutessaan.”
“Mutta-puh-mikä-puh-se-on?” Höyry-Hiir kysyi hädissään.
“Katsopa tarkkaan sen silmien alapuolelle. Tuo muoto on tuttu niistä tiedekirjoista, joita löysimme silloin piharoskiksesta. Muistatko?”
“Täh-puh-ti-puh-vael-puh-taja?”
“Niin, juuri niin. Olen aivan varma, että Valosilmä säänohjailutaitoineen on ulkoavaruudesta. Se on lentävän lautasen muotoinenkin”, tiivisti Simo ylpeänä.
Seuraavana päivänä ei Valosilmästä ollut jälkeäkään, itälaakso näytti ihan normaalilta metsineen, taloineen ja niiden takana avautuvine järven selkineen. Huvipuiston näkötorni seisoi paikallaan kuten aina.