Sketsejä pikkujouluihin

Mies valkoisessa kaavussa hoippuu kohti Taivaan Portteja ja Pyhä Pietari tulee pysäyttämään sisäänpyrkijän.
Pyhä Pietari: Noh, noh, quo vadis, minnekäs matka?
Mies: Ei kun, mä vaan pikaisesti kävin pissalla tossa pusikossa.
Pyhä Pietari: Sammutiksä Mooseksen merkkitulen?
Mies: Oho. (katsoo kummissaan yleisöön.)

---

Mies valkoisessa kaavussa hoippuu kohti Taivaan Portteja ja Pyhä Pietari tulee pysäyttämään sisäänpyrkijän.
Pyhä Pietari: Seis. Mikäs partajeesus täällä hoippuu?
Mies: Päästäsit ny sisään.
Pyhä Pietari: Ei tänään, Jesse. Selvitä pääs ja tuu kolmen päivän kuluttua uudestaan ylös.
Mies: Pitää-hik-varmaan astua alas Tuonelaan sitten. (Mies lähtee.)

---

Nuori mies valkoisessa kaavussa hoippuu kohti ...
Pyhä Pietari: Stop tykkänään. Onkos ikää?
Nuori mies: yli 700 vuotta, alkaa leima olla jo kuivunut hevosten ajokortissani.
Pyhä Pietari: Michelangelo? Ettet vain olis väärentänyt näitä papereita?
Nuori mies: Minäkö, tuskin osaan nimeni kirjoittaa, saati sitten väärentää kuvat ja kaikki!
Pyhä Pietari: No, mene nyt tämän kerran, mutta pysy erossa Magdaleenasta, isännän poika on kanssa sisällä.

---

Mies hoippuu kohti...
Pyhä Pietari: Ja onko leimaa?
Mies: Pitäis olla, just lähdin pihalle, poikkesin Kiirastulessa moikkaamassa kavereita. Ei hemmetti, mihin se on kadonnut? (näyttää leimatonta rannettaan.) Olisko se siellä hionnut pois, siellä oli kyllä aika kuuma? Päästä nyt sisään, kyllähän sä mut tunnet.
Pyhä Pietari: Kuka niitä nyt kaikkia pyhimyksiä voi muistaa. Mitä sä oot tehnyt sun sädekehälle, sehän on ihan mutkalla. Älä annan Johannes Paavalin nähdä sitä, se on aika tarkka noista symboleista.
Mies: Siellä Kiirastulessa tuli pieni kärhämä, eivät meinanneet millään päästää ulos sieltä. Sanoivat, että pitää tulla tieto täältä suoraan.
Pyhä Pietari: Joo, niinhän se on. Jos soittelevat Maan päältä tarpeeksi, niin isäntä kyllä kutsuu tänne ylös. Mene nyt sisään sitten.

---

Mies hoippuu kohti...
Pyhä Pietari: Nyt taitaa olla sen verraan ehtoollista pohjilla, ettei ole sisään pääsyä.
Mies (sopertaa ilmiselvästi humalassa): Älä ny viitti, Pietu, olla niin tarkka. Shhhhaattaahan shhhitä olla tullut otettua lashhhillinen tai pari pulloa punaviiniä, mutta ainoashhtaan kun oli niin aneeminen olo. Shhaattaa olla raudanpuutoshhhh.
Pyhä Pietari: Jaahah, jaahah, tällainen tapaus. No, luettele nyt aluksi opetuslapset, niin katsotaan pääsetkö sisään.
Mies: Okei. Hmm, Juudashhh, Paavali, shherahvi ja kirahvi, ei niitä kukaan kaikkia kahdekshhhaa muishta.
Pyhä Pietari: Opetuslapsia oli kylläkin kaksitoista, ainakin minun lähteideni mukaan. Ehkä sun on paras yrittää alakerran pubiin.
Mies: Ok.

---

Mies hoippuu kohti...
Pyhä Pietari: Mikäs mies sieltä tallustaa? Ei tänne sandaaleissa pääse.
Mies: Moi, mä oon Lasse Kuolleistanostettu. Päästä nyt sisään, ole armelias. Mullon jano.
Pyhä Pietari: Älä kuvittelekaan. Luuleksä että mä oon joku Laupias Samarialainen?
Mies: Auta kaveria hädässä, pitäisi saada jotain ruokaakin. Söin aamulla pari kalaa ja kolme leipää, mut nyt on kyllä nälkä.
Pyhä Pietari: Painu Helvettiin, siellä ne parhaat kokit on.

Luovutusvoitto

Pahoitellen täytyy todeta, että viimekertainen tehtävänanto osoittautui minulle mahdottomaksi suorittaa. En ole oikein koskaan osannut keksiä vitsejä tai kaskuja, tuskin edes osaan kertoa niitä eteenpäin kovin hyvin. Uuden vitsin kehittäminen - varsinkin yksin - ei ole nähdäkseni minulle mahdollista. En oikeastaan tiedä, miksi. Ehkä vitsien perusidea ei ole mielestäni riittävän kiinnostava tai yllätyksen rakentaminen on liian ilmiselvää. Oikeastaan luulen, että kaikki vitsit on jo kerrottu, eikä siihen ole enää mitään lisäämistä.

Toisin kuin vitsit, sanaleikit ovat minusta hyvinkin hauskoja ja niiden keksiminen on suorastaan huudon kaltaista - se tulee vaistomaisesti. Monista muista sanaleikit saattavat tuntua liian mekaanisilta, mutta minuun ne vetoavat. Seuraavassa muutama esimerkki kokoamistani sanaleikeistä:

Ukki oli minulle kuin isoisä. Allergia-arvo oli aivastuksen koholla. Kiinalainen hygieniavalistus pohjaa hapanimelään keittiöperinteeseen: Sweat & Shower opastaa työntekijöitä päivittäiseen peseytymiseen. Huonot elokuvat lienevät biojätettä. Esineenä kauha on hämmentävä. Ihmisiä oli ympärilläni joka puolella, vaikka kuinka seisoin jalkakäytävällä, olin tiellä. Lennolla sain tilaamatta erikoisruokavalioannoksen. Jäiköhän herra Lindström nyt ilman pihviään? Jeesus - seimen siemen. Olisihan se aika satsuma, jos kukaan ei puhuisi Kiinassa mandariinia. Kun Jeesus tulee oikealta, väistäkää. Miksi mennä verta edemmäs nenään? Oli ollut hellettä ja täysikuu. Kaksi viikkoa myöhemmin sataa, kuutta sataa.

Yritin lähestyä tätä tehtävää tosissani ja ajattelin, että rivoilla sanamuunnoksilla voisi saada jotain aikaan. Ajattelin tilannetta, jossa mies kuvailee puhelimessa kaverilleen tapaamistaan tyttöystävänsä kanssa melko suorilla sanankäänteillä, kunnes äitinsä sattuu samaan huoneeseen. Tässä vaiheessa, kesken lauseen mies rupeaa kekseliäästi käyttämään sanamuunnoksia ja jatkaa reteää tarinaansa äitinsä ymmärtämättä. Muutaman minuutin kuluttua mies lopettaa puhelun ja äitinsä huomauttaa käyttäen sanamuunnoksia aivan oikein, kuinka hän on miehen isän kanssa myös pihistellyt sumppia.

Sain aikani kulumaan mukavasti bussissa miettiessäni uusia muunnoksia, mutta en luottanut lopputulokseen riittävästi kirjoittaakseni siitä mitään koherenttia ylös. Ajattelin vain, että siitä tulisi rivo tarina, eikä juurikaan hauska, lopun yllätyksestä huolimatta. Kenties olisin tarvinnut tähän toista päätä ideoiden pompottelua varten.

Suurin syy tähän luovutukseen on kuitenkin se, että haluan meidän kirjoittelevan enemmän ja tarkistin blogin sisältöä nytkin lähes päivittäin, josko sinne olisi ilmaantunut edes jonkinlainen kommentti tai jotain. Huomasin oman tehtäväni tukkivan molempien kirjoituskanavan, eikä se saisi olla mahdollista. Ehkä meidän pitää muuttaa tätä haastejärjestelyä, vaikka se onkin toiminut tähän asti melko hyvin. Ehkä emme tee mitään sen suurempaa perustuen vain yhteen epäonnistumiseen. Otan tämän kokemuksen, joka vain vahvistaa ennakkoluulojani siitä, etten osaa kirjoittaa varsinaisia sketsejä. Ainakaan yksin.

Ei, ei tämäkään ole varsinainen punchline. Sori.

Mä lehdestä luin...

Olin kerran poikkeamassa suomalaisuuden ytimessä, keskellä pientä maalaisidylliä työmatkallani, kun aamupalaa syödessäni, luin paikallisesta lehdestä mielenkiintoisia ilmoituksia.



13.11.2007

RANKAJÄRVEN SANOMALEHTI


TAVARANVAIHTOSIVUT

Ostetaan
---

Ostetaan vähän käytetty ruumisarkku. Vaihdossa hieman vajaat kuurit kolesterolilääkkeitä ja nitroja. 345 5455 / Liisa
---

Kuolinpesät. Tai siis irtaimistot. Rankajärven Romu ja Sisustus Delaila Ky. 345 6557 / Delaila Kyynäräinen

---
Tojota Korolla DeeÄks. Takavetone. Alle 500 tuhata ajettu. Voi olla pikkuvikanen. Vaihdossa erittäin ajettu pappatunturi. 345 5566 / Jone

---
Leninki ja tanssikengät. Koko 42 (käy molempiin). 345 5455 / Liisa


Myydään

---
Erittäin vähän käytetyt pilkkivehkeet, kuntopyörä, verkkarit, lenkkarit, miesten tanssikengät, puku -mallia rippi. Myydään myös käytetty nojatuoli, matkatelevisio ja mikroaaltouuni. 345 5455 / Liisa

---
Suomalaista kansallisromantiikkaa sisutukseen. Kokemuksia omaavia sisustusartikkeleita. Rankajärven Romu ja Sisustus Delaila Ky. 345 6557 / Delaila Kyynäräinen.

---
Lukemattomia miesten lehtiä. Selailtuja. Paljon. Lehden toimituksesta nimim. Jone.

---
Ruohoa. Hevosille. 345 6677 / Hemmo


Sekalaisia

Tanssitaitoinen leskirouva etsii tanssitaitoista ja liikunnallista herraseuraa. Nimim. Liisa Ihmemaassa.

---
Autoileva nuorimies etsii seuraa tositarkoituksella. Nimim Tojota Korolla

---

Jooga ja itsetutkiskelukurssit tiedostaville naisille. 345 6677 / Hemmo

---

Huonekalujen entisöintikurssi. 345 6557 / Delaila Kyynäräinen

--------------------------------------------------------------------

Maailmassa tapahtuu kaikkea mielenkiintoista, kun pitää vain silmänsä auki. Eikä kaikki ole sitä, miltä näyttää...

Lentävä lautanen

"Lentävä lautanen? Tarkoitatteko todella ulkoavaruuden vierailijoita?"
"Kyllä," vastasi professori vain kasvattaen epäuskoani. Olin saanut päätoimittajaltani tämän huuhaatehtävän. "Mene haastattelemaan tätä professoria," hän oli sanonut osoittaen hämäräperäisen näköistä internetsivustoa, "www.salaliittoteorianyt.org on julkaissut jutun käänteentekevästä Kalevala-tulkinnasta. Olen varma, että lukijamme haluavat tietää tästä." Nähdessään tyrmistyneen ilmeeni hän oli vain patistanut minut matkoihini, "Ja pidä huolta, että saat sieltä skuupin. Tämä on viimeinen varoituksesi!" Voitte kenties kuvitella, etten ollut parhaassa ja avoimimmassa mielentilassani tavatessani Professori Supattajan yliopiston entisen lisärakennuksen kellarin ovella. Hän johdatti minut peremmälle hämärään laboratorioonsa, joka oli täynnä toinen toistaan pölyisempiä kirjoja. Suurin osa kirjoista lojui avoimena millä tahansa vaakasuoralla ja ei niin vaakasuoralla pinnalla. Kaikki pöydät, tuolit, kaapit, jopa tulostin ja tietokonemonitorit olivat hukkumaisillaan kirjapaljouden alle. Koko sekasotku unohtui pian, kun Professori alkoi kertoa uutta tulkintaansa Kalevalasta.
"Kalevalassa mainitaan useassa kohdassa lentävät lautaset. Teoriani mukaan lentävät lautaset vierailivat muinaisen Suomen heimon apuna useita kertoja. Luulen, että ulkoavaruuden muukalaiset tekivät yhteistyötä tuolloisten suomalaisten kanssa, varmaankin raaka-aineiden hankinnassa. Kenties he tarvitsivat apua polttoaineiden löytämisessä. Se selittäisi öljyn ja hiilivarojen täydellisen puuttumisen täältä Pohjolasta. Muukalaiset veivät ne mukanaan. Luulen, että etelässä olisi ollut liian kuuma heidän koneilleen ja siksi esimerkiksi Saudi-Arabiassa on vieläkin öljyä. Toisaalta olemme muukalaisille kiitollisuudenvelassa. Jos Lappajärveltä tai Karjalan kannakselta löytyisi öljyä, täälläkin saatettaisiin sotia."
"Kiehtovaa," sanoin tuskin epäuskoani peittämään pystyen, "onko teillä mitään todisteita teorianne tueksi?"
"Tottakai, katsokaapas tätä maailman luomisesta kertovaa pätkää. Kaikkien kansojen eeppisissä tarinoissa löytyy aina luomiskertomus. Niin myös Kalevalassa." sanoi Professori selvästi innostuen löydettyään kiinnostuneen kuulijan.
"Kuten ehkä tiedätte, ennenkuin kiinteää maata onkaan, on vain vettä, jossa Ilmatar lillii. Sotka laskeutuu Ilmattaren veden pinnalla näkyvälle polvelle:

Lentelevi, liiitelevi,
päähän polven laskeuvi
Siihen laativi pesänsä
muni kultaiset munansa
kuusi kultaista munoa
rautamunan seitsemännen. (1.runo, 207-212)

Sotka on selvästi muukalaisten alus eli lentävä lautanen. Sillä on lastinaan erilaisia metalleja ja muita rakennusaineita. Suomen heimo ei vielä tuolloin omannut minkäänlaisia metallinkäsittelytaitoja. Tästä nähdään, miten muukalaiset ovat edesauttaneet heimon selviämistä. Seppä Ilmarisen voidaan melkoisella varmuudella sanoa saaneen oppinsa ulkoavaruuden peltisepiltä."
"Oho, melkoinen väite!" tokaisin hämmästyneenä, kun en muutakaan keksinyt.
"Väinämöisellä oli ainakin sopimus muukalaisten kanssa." väitti Professori.
"Ei kai sentään!"
"Kyllä, miten muuten hän olisi pystynyt kommunikoimaan heidän kanssaan? Hänellä on täytynyt olla jonkinlainen kommunikaattori piilotettuna vaatteisiinsa." väitti Professori.
"Missä kohdassa Kalevalaa niin muka sanotaan?" kysyin.
"Hetkinen, niin etsin sen kohdan," Professori selasi suurta Kalevalaansa pölyn pöllähdellessä ilmaan joka pläräyksellä, "ja onhan se toki parempi selitys kuin vaihtoehtonsa."
"Mikä vaihtoehto?"
"Se, että Väinämöinen - suomalaisten taruston mahtimies - olisi itse ollut ulkoavaruuden muukalainen! Sehän olisi ennenkuulumatonta. Se romuttaisi koko suomalaisen kansan itsetunnon. Ei enää Formula ykkösmaailmanmestareita, ei hiihtokuninkaita, Suomea ei enää koskaan juostaisi maailmankartalle ja jääkiekon maailmanmestaruudet voitaisiin unohtaa tyystin. Eihän mikään kansa voi pitää sankarina ulkoavaruuden muukalaista!" paasasi Professori selvästi kiihtyneenä.
"Mutta entä Teräsmies?" kysyin vienosti, mutta joko Professori ei kuullut tai oli tahallaan kuulematta ja jatkoi
"Tässä se kohta on! Väinämöinen oli Joukahaisen kanssa kilpalaulannassa ja samalla hän oli yhteydessä muukalaisalukseen, kenties suureen emoalukseen. Hän näet käytti niiden tehoja aiheuttaakseen luonnonmullistuksia, jotka lähes koituivat Joukahaisen kohtaloksi. Väinämöisen tarvitsi vain pyytää ja emoalus järisytti vaikka maata. Kuuntelepa:

Lauloi vanha Väinämöinen
järvet läikkyi, maa järisi,
vuoret vaskiset vapisi,
paaet vahvat paukahteli,
kalliot kaheksi lenti,
kivet rannoilla rakoili. (3.runo, 295-300)

Tämä seuraava kohta osoittaa, että Väinämöisellä on ollut melkoisen edistynyttä teknologiaa myös käytettävissään, ei pelkästään ohjattavissaan. Hänellä on jonkinlainen painovoiman kumoava liidinlaite käytössään. Sen aikaiset ihmiset eivät ole asiaa paremmin osanneet kuvata, kuin sanomalla että Väinämöinen kiitää ratsullaan meren aalloilla. Kun Joukahainen ampuu Väinämöistä jousellaan kenties epäillen tätä muukalaisten kätyriksi muun kaunansa ohella, saadaan lisätodiste Väinämöisen ratsun luonnottomuudesta.

Siitä vanha Väinämöinen
sormin suistuvi sulahan,
käsin kääntyi lainehesen,
kourin kuohu'un kohahti,
selästä sinisen hirven,
hernevartisen hevosen. (6.runo, 183-188)

Siis sininen hirvi tai hevonen. Kenties se on ollut jokin tällainen?" Professori sanoi näyttäen ylpeänä paperia, johon joku oli piirtänyt futuristisen polkupyörän, jonka pyörien tilalla oli jonkinlaiset suuttimet. Luonnoksen nimenä oli "Yhden hengen kevyt liidin, mahdollisesti saatavana myös tandem-versiona."
"Väinämöinen joutuu veden varaan useammaksi päiväksi, mikä viittaisi siihen, että hänen pukunsa kelluntaliivien radiolähetin ei toimi eikä hän saa yhteyttä muukalaisiin. Sitten joko rutiinipartiolennolla oleva lautanen tai liitimen katoamisesta huolestunut alus löytää Väinämöisen, joka väittää suuren Lapin kokkolinnun pelastaneen hänet selässään. Selvä lautashavainto!" kiihkoili Professori innostuneena.
"Lillittyään useita päiviä vedessä, Väinämöisen ampumahaava on varmasti pahoin tulehtunut, mutta silti tämä toipuu todella mopeasti Pohjolassa. Tähän ei ole muuta selitystä kuin muukalaisten lääketiede. He ovat varmasti tunteneet antibiootit. Toivuttuaan Väinämöinen palaa etelään ja kohtaa jälleen lentävän lautasen. Tällä kertaa kyseessä on upea ilmestys, kenties komentajakapteenin hehkeä nuori rouva tai sellainen.

Vaka vanha Väinämöinen
ajoa karittelevi
pimeästä Pohjolasta
summasta Sariolasta
Ajoi matkoa palasen,
pikkaraisen piirrätteli:
kuuli sukkulan surinan
ylähältä päänsä päältä. (8.runo, 17-24)

Väinämöinen flirttailee estottomasti muukalaisneidon kanssa, mikä selvästi viittaa heidän ihmismäiseen ulkonäköönsä. On jopa oletettavaa, että heidän piirteensä ovat seksuaalisesti korostuneita." Professori selitti posket punoittaen ja kaivaen jälleen uutta paperia pöytälaatikostaan. Ojentamassaan paperissa oli sanalla sanoen etupainoinen naishenkilö, joka pysyi pystyssä nähtävästi ainoastaan erittäin ulkonevan takapuolensa tasapainottavan vaikutuksen vuoksi. Professori näytti olevan kuvasta enemmän kuin innoissaan.
"Kuten näet, kuka tahansa mies pitäisi tuollaista naista vastustamattomana. Kapea lantio, ja oikeanlaiset kurvit juuri oikeilla paikoilla tekevät muukalaisnaisista Maan miehille erittäin houkuttelevia, jopa niin, ettei hengenvaarallisiltakaan tilanteilta vältytä. Kuinkahan moni muinainen suomalaismies on kaatunut mustasukkaisen muukalaisaviomiehen lasersäteisiin?" murehti Professori muinaisia asioita.
Jatkoin haastattelua vielä tunnin ja Professori esitteli teoriaansa ja sen "todisteita" yhä innokkaammin. Minäkin aloin inspiroitua. Olin näet löytänyt skuuppini. Se vain ei ollut Professorin selitysten sisältö, vaan Professori itse. Taustatutkimusteni pohjalta tiesin, että Professori sai valtionavustusta tutkimuksiinsa. Siinäpä skuuppi! Kuinka tällaiseen humpuukiin voidaan upottaa verovaroja? Päätin kirjoittaa jutun juuri niin todenmukaisesti kuin olin sen kuullut. Pidin itseni erossa tarinasta. Olin varma, että Professori joutuisi pilkan kohteeksi. Hän joutuisi naurunalaiseksi samoin kuin valtion virasto, joka rahoitti tutkimuksia. Lopetin tarinani omasta mielestäni tyylikkäästi seuraavin säkein:

Professori Päätäpahka
Supattaja suomalainen,
laski laulellen valeita,
epätotta eritteli,
koitti kääntää kampia
uskottomia usuttaa
aivojansa pesettämään
luulojansa huuhtelemaan

Huuhaata supatteli
oppinut mies oiennut
liikoihin aikeisiin uponnut
turhiin tuumiin tarttunut

Ohi ampui mielen jousi
pyöritti korvaa kumma
hulluja suu hölisi
kammottavia kaunosielu
ulkomuukalaisten teoista
lentävien lautasten laeista

Väinämöistä vielä väitti
ukkia ulkomuukalaiseksi
kehtasi Kalevalan kiertää
kirjokannen kumauttaa
selitti ummet ja lammet
puhui päivät pääksytysten
kiersi kehää koulutettu
haki henkeä humanisti

vaan ei järjen hiventä
todisteen todenperäisyyttä
ollut osoittaa oppineella
pöytään panna proffalla

Hullu vai humalainen?
liian paljon lukenut
oppia omaa oivaltanut
luuli liikoja ukko
tulkitsi tuulia turhaan
halkoi huulta huolimatta
selitti sanoja selviä
kummia kupatteli

haissut ei henki humpalle
tuoksahtanut tulijuomalle
pöljäksi papan paljastin
kaikuluotaajaksi kaikkeuden
tyhjyyden tuuliviiriksi
sanojaksi selvyyden väärän
haukkujaksi hulluuden
metelöijäksi mielettömyyden

Hullu vai humalainen?
välillä vain toinen,
toisinaan kai kumpikin."

Höyry-Hiiri ja outo valoilmiö itäisellä taivaalla

Höyry-Hiiri keräsi puhisten - niinkuin hänen tapansa oli - käpyjä. Ensilumi oli satanut ja Höyry-Hiiri tiesi olevansa myöhässä. Hänen talvivarastonsa ei ollut vielä puolillaankaan ja jos lunta sataisi lisää, ei käpyjä enää löytyisi. Maan routaantuessa eli jäätyessä kovaksi myös kävyt jäätyisivät kiinni maahan, eikä niitä pienen oravan voimin irti saisi.
Niin, Höyry-Hiiri on vain heikko orava. Saatat tietysti kysyä, miksi hänen nimensä on Höyry-Hiiri eikä Höyry-Orava, mutta eihän hyöryoravia ole olemassakaan.
Höyry-Hiiri oli laiskotellut koko kesän. Kauniit päivät se oli loikoillut ruohikossa ja katsellut kirkkaanväristen perhosten kisailua kukkakedolla. Todella helteisinä päivinä se oli uskaltautunut uimaankin pihaämpärissä.
Nyt tuo viivästely ja laiskottelu oli kostautumassa.
Muut oravat olivat jo keränneet talvivarastonsa täyteen ja sen Höyry-Hiirikin oli huomannut. Tavallisissa paikoissa ei enää ollut käpyjä. Tammenterhoja ei löytynyt edes tutun pihatammen juurelta, jossa kesäiltaisin kuului usein siilien kiivasta tuhinaa raparperin suurten lehtien alta. “Piha-puh-tammen alla oli AINA-puh-AINA terhoja!” puhisi Höyry-Hiiri itsekseen. Kävytkin oli pihapiiristä viety. Niitä ei näkynyt marjapensaiden luona, ei orapihlaja-aidan alla, ei tyrnipensaiden kirkkaankeltaisia marjoja täynnä olevien oksien katveessa eikä edes pihan suurimman ja synkimmän kuusen juurelta. Kaikki oli jo kerätty talteen. Entä lintulauta? Siellä olisi varmaankin ainakin linnunsiemeniä. Vaikka Höyry-Hiirtä hieman nolotti tunkeutua lintujen alueelle, hätä ei lue lakia. Ketterästi Höyry-Hiiri kapusi puuhun ja hypähti lintulaudalle. Ei mitään. Ei yhtäkään siementä.
Höyry-Hiirellä oli vain yksi mahdollisuus jäljellä. Sen pitäisi uskaltautua pihapiirin ulkopuolelle, pelottavaan ulkomaailmaan, jossa kaikenlaiset vaarat vaanivat jokaisen kulman takana. Toisaalta Höyry-Hiiri oli kuullut valtavista pähkinäkasoista, jotka eivät koskaan ehtyneet. Höyry-Hiiri rohkaisi mielensä ja säntäsi kadun varteen. Läheisen mäen taakse Höyry-Hiiri ei ollut koskaan uskaltautunut. Sinne se nyt menisi.
Höyry-Hiiri tiesi vältellä teitä, mutta tällä matkalla sen olisi ylitettävä muutama. Se oli kuullut valtavista pedoista, jotka vain vaanivat pieneläimiä, jotka huolimattomuuttaan viipyivät tiellä liian kauan. Yhtäkkiä hurjaa vauhtia mutkan takaa ilmestyvä hurjasti muriseva peto päätti pikku otuksen matkan lopullisesti. Höyry-Hiiri pinkaisi tien yli minkä jaloistaan pääsi. Ketään ei näkynyt, ei petojakaan. “Puh-pää-puh-sin-puh-pä-puh yli”, pihisi urhea oravamme pingahduksesta hengästyneenä. Mäki häämötti. Nuoli korkealla kylmän ja tikkusuoran oksattoman puun latvassa luki “Pispalanharju”, mutta Höyry-Hiiri oli jo kauan sitten lakannut välittämästä sellaisista puista. Ne olivat aina kävyttömiä, terhottomia eikä niihin oikein pystynyt kiipeämäänkään.
Polku, jota Höyry-Hiiri seuraili, alkoi vähitellen kohota. Metsän puut sulautuivat illan hämärässä pimeäksi massaksi, mutta Höyry-Hiiri näki, että tästä lehtimetsästä oli turha lähteä käpyjä metsästämään. Valkokylkiset koivut eivät myöskään terhoja kantaneet. Matkaa oli jatkettava. Sumu peitti tulosuunnan maisemat, mäen päälle sumu ei vielä yltänyt. Alavat maat ja järven selät peittyivät aina ensin sumuvaippaan. Mäen laella kasvoi kuusia ja mäntyjä, toisin sanoen käpypuita, näin Höyry-Hiiri oli kuullut kerrottavan. Sehän oli Puuhkasen Simo, joka niistä käpymannuista oli kerskunut. Simo oli kuullut niistä isoisältään, mutta vanhan Puuhka-Ukin tarinoita ei kukaan muu ottanut tosissaan. Eikös Simo ollut väittänyt jonain päivänä lähtevänsä niille käpymannuille? Yhtenä päivänä Simo oli lähtenyt. Kaksi talvea oli jo kulunut, eikä kukaan ollut nähnyt Simoa sen jälkeen.
Mäen päällä kasvoi valtavasti kuusia ja vielä enemmän mäntyjä. Maa niiden juurella oli täynnä käpyjä ja puiden oksat notkuivat runsaiden käpyjen painosta. Höyry-Hiiri oli löytänyt paratiisin! Näin korkealle ei routa ollut yltänyt, käpyjen kerääminen olisi lasten leikkiä. Niiden kuljettamista kotiin ei Höyry-Hiiri ollut ajatellutkaan. “Mut-puh-ta-puh-miksi-puh-pi-puh-täisi-puh-pa-puh-latakaan?” kummasteli Höyry-Hiiri ääneen, “kä-puh-py-puh-jähän-puh-läh-puh-din-hake-puh-maan. Jäänkin puh-tänne.”
Samassa Höyry-Hiiri säpsähti “Psst!” kuului jostain. “KÄÄRME!-puh”, vingahti Höyry-Hiiri. Mikään muu kuin kyy ei sihise tuolla tavoin. “Pa-puh-koon!” se sanoi ja jännittyi singahtaakseen karkuun. Ongelma oli, ettei Höyry-Hiirellä ollut aavistustakaan mihin suuntaan paeta. Onneksi ääni kuului uudestaan:
“Psst! Tännepäin. Enkä minä ole mikään käärme!”
Höyry-Hiiri suuntasi katseensa suuntaan, josta epäili äänen tulevan. Toden totta, ei puun juurikolossa ollut käärme, vaan orava. Koloon päästyään Höyry-Hiiri huomasi, että Simo Puuhkanenhan se siinä oli:
“Si-puh-mo-puh-Puuh-puh-ka-puh-nen! Ihan-puh-pe-puh-lästyin!” myönsi Höyry-Hiiri.
“Niin minä se olen”, vikisi Simo, “mitä sinä täällä teet, Höyry-Hiiri?”
“Kä-puh-py-puh-jä-puh-hän-puh-mä.” oli ainut mitä Höyry-Hiiri pelästykseltään ja hengästykseltään sai sanottua.
“Olet kyllä tullut oikeaan paikkaan. Käpyjä täällä piisaa. Niitä riittää meille molemmille kyllä. Mutta mitä tahansa teetkin, älä anna Valosilmän nähdä sinua. Kuka tietää mitä siitä seuraisi. “
“Valo-puh-silmä?”
“Niin, tuolla rannassa seisoo Valosilmä, joka vartioi näitä käpymantuja.” Simo selitti, “on paras välttää hänen katsettaan.”
“Pys-puh-tytkö-puh-näyttä-puh-mään-puh-mulle-puh?”
“Okei, mennään sitten. Mutta ole varovainen.”
“Luo-puh-ta-puh-mi-puh-nuun. Olen-puh-han-per-puh-heemme-puh-kuo-puh-pus-puh. En-puh-luo-puh-vuta-puh.”
Oravat säntäilivät harjulla puulta toiselle pysytellen varjoissa. Harjun laen itäreunalta avautui näkymä laaksoon. Laakso oli kauttaaltaan sumun peitossa. Keskeltä sumua, suurin piirtein oravien korkeudella loisti kirkas valo. Valosilmä.
“Jos katsot tarkkaan” kuiskasi Simo puun juuren takaa, “näet että Valosilmällä on kolme silmää. Näetkö?”
“Joo-puh.”
“Nyt sitä ei näy niin hyvin, kun kaikki sen silmät ovat keltaisia. Se näet osaa muuttaa silmiensä väriä. Se ohjailee niillä säätä. Jos kaikki on hyvin, eikä käpymannuilla ole näkynyt liikettä, Valosilmä näyttää vihreää valoa kaikilla silmillään, ja rauhoittaa sään. “
“Toisinaan se epäilee vääryyttä ja näyttää sen keltaisilla silmillään. Jos se on todella vihainen, sen silmät hehkuvat punaisina ja usko minua, et halua olla taivasalla silloin. Se saa silmillään aikaan melkoisen myrskyn halutessaan.”
“Mutta-puh-mikä-puh-se-on?” Höyry-Hiir kysyi hädissään.
“Katsopa tarkkaan sen silmien alapuolelle. Tuo muoto on tuttu niistä tiedekirjoista, joita löysimme silloin piharoskiksesta. Muistatko?”
“Täh-puh-ti-puh-vael-puh-taja?”
“Niin, juuri niin. Olen aivan varma, että Valosilmä säänohjailutaitoineen on ulkoavaruudesta. Se on lentävän lautasen muotoinenkin”, tiivisti Simo ylpeänä.

Seuraavana päivänä ei Valosilmästä ollut jälkeäkään, itälaakso näytti ihan normaalilta metsineen, taloineen ja niiden takana avautuvine järven selkineen. Huvipuiston näkötorni seisoi paikallaan kuten aina.

Höyry-Hiiri ja poikamiesboksi

Eräänä keväisen päivän iltana Höyry-Hiirtä vastaan oli juossut Kaarle Siili piikit savuten. Kaarle oli selvästi hädissään, eikä suostunut pysähtymään vaikka Höyry-Hiiri olisi mielellään vaihtanut kuulumisia. Hehän eivät olleet tavanneet koko talvena. Tosin siilien talvikuulumiset olivat yleensä perin tapahtumaköyhiä, syksyllä oli menty pesään ja keväällä herätty horroksesta unia näkemättä. Kuuntele sitä sitten kiinnostuneena. Höyry-Hiiri säntäsi karkuun porhaltavan Kaarlen kiinni ja puuskutti hölkätessään:
“Puh-mitä-puh-on-oi-puh-kein-puh-tapah-puh-tunut?”
“Ei mitään”, äksähti Kaarle.
“Mutta-puh-enhän-puh-minä-puh-mikään-puh-sokea-puh-lepakko-puh-ole!” vastasi Höyry-Hiiri päättäväisesti. Se saisi vielä selville mikä oli saanut Kaarle Siilin kauhun valtaan.
“Vastaa-puh-minua-puh-ei-ole-puh-yhtä-puh-helppoa-puh-tyrkätä-puh-sivuun-puh-kuin-puh-Nalle-puh-Puhia-puh-tai-puh-sitä-puh-Rasmus-puh-Nallea-puh” puuskutti Höyry-Hiiri päättäväisesti.
“Mutta minun on juostava, muuten palan” huudahti Kaarle hädissään, “etkö näe, että piikkini savuavat!”
“Missä-puh-tuli-puh-on-puh-puh-puh-jennut-puh?” ylämäessä Höyry-Hiiren puuskutus paheni vielä entisestään. Talven jälkeen sillä oli aina huono kunto ja puhuminen juostessa ei todellakaan ollut helppoa, ilmaa ei meinannut riittää hengittämiseen.
“Mäen päällä voimme pysähtyä!” huusi Kaarle Höyry-Hiiren uhatessa jäädä jälkeen. Höyry-Hiiri sai selvästä tavoitteesta uutta voimaa ja päätti jaksaa mäen päälle.
“Py-puh-sähdy-puh-tään-vaan-puh!” se vastasi. Hetken kaverukset pinkoivat ylämäkeen ja Kaarlen siilimäinen suhina ja Höyry-Hiiren puhina olivat ainoat äänet. Mäen päällä kasvoi puu, suuri tammi, jonka lehdet eivät olleet vielä puhjenneet, mutta jonka vahvat oksat tarjosivat pienille eläimille suojaa ilman saalistajilta. Illan hämärissä Pauli Pöllö oli usein nälissään ja sen “huhuhuu” -huudot jäädyttivät veren kaikkien pienotusten suonissa.

Tammen juurella ei ollut vaaraa ilman saalistajista. Kaarle aloitti tarinansa:
“Olin löytänyt aivan unelmapaikan poikamiesboksikseni. Siinä oli kolme vankkaa seinää, korkea katto ja pehmeä lattia.” “Kuulostaapa-puh-idylliseltä-eli-puh-puh-puh-taan-paratiisimaiselta.” kommentoi Höyry-Hiiri,
“Niin, vankat seinät olivat betonia, niitä ei tuuli kaataisi, niinkuin edellisessä boksissani.” Kaarle kehui.
“Puh-pah-puh-vi-laatikkohan-ei-puh-pahaa-tuulta kestänyt.” muisti Höyry-Hiiri.
“Ja sitä ennenhän-puh-puuhastelit-puh-puu-puh-vajassa. Puh-puu-puh-han-ei-ole-niin-puh-vankkaa-kuin-be-puh-toni.”
“Ongelma ei ollutkaan seinissä, niissä ei ollut susia, eikä niiden läpi susikaan olisi päässyt.” Kaarle jatkoi, “sen sijaan katto oli tämän asunnon heikko kohta.”
“Ei-puh-kai-iso-puh-paha-susi-vain-päässyt-puh-puh-puh-kumaan-sisään?” Höyry-Hiiri kysyi kauhuissaan. Mikään ei ollut Höyry-Hiirestä niin pelottavaa kuin nähdä suden nälkäinen kuono työntymässä oravan pesään.
“Ei, vaan jotain paljon pahempaa” Kaarle sanoi lähes kerskaillen.
“Mikä-puh-voisi-puh-olla-vielä-puh-pahaa-puh-sutta-puh-pah-puh-pahempaa?” huokaisi Höyry-Hiiri, kauhuunsa melkein tikahtuen.
“Olin juuri käymässä iltalevolle, kun huomasin, että kämpän miellyttävä lämpötila alkoi hälyttävän nopeasti lähestyä sietämätöntä kuumuutta. Katsahdin ylöspäin ja huomasin katon hehkuvan punaisen kuumana.
“Puh-heh-puh-kuvan pu-puh-naisena?”
“Niin ja lapaluitten kohdalla olevat piikkini alkoivat savuta päistään. Siinä vaiheessa säntäsin pihalle, enkä olisi pysähtynyt vieläkään, ellet olisi sattunut paikalle, Höyry-Hiiri.”
“Mitä-puh-tapah-puh-tui?”
“Yläkerran naapurini oli ajattelemattomuuksissaan sytyttänyt asuntonsa palamaan. Näin ainakin epäilen. En kyllä tiennyt, että siellä kukaan asuisi.” Kaarle päätti tarinansa.
“Entäs-puh-nyt? Mitäs-puh-aiot tehdä-puh-seuraa-puh-vaksi?” kysyi Höyry-Hiiri tuohtuneelta ystävältään.
“En tiedä, mutta saa olla viimeinen kerta kun muutan grilliin asumaan.”

Se tavallinen tarina

Kohtaus on keskeltä näytelmää. Jotain on pielessä ja pahasti. Mitä on kohtauksen tarkoitus? Mistä on tähän tultu ja mihin olemme menossa?

---

No, alkaako muistua mitään? Eikö vieläkään?

mpfhmm

Ei taida olla mitään käsitystä missä tai kuka sitä oikein ollaan?

khöh khöh

Ajattelepa asiaa vaikka näin: Sinulla ei ole mitään syytä uskoa selviäväsi täältä hengissä. Nyt tuntemasi kipu todistaa, että olet vielä hengissä, mutta se katoaa pian. Kivulla on tapana kadota, kun se pienenee tai kasvaa liian isoksi. Elimistö sulkee kivun pois. Tämä ei varmasti paranna muistia, mutta laittaa yrittämään kovemmin. Eli mitä oikein tapahtui eilen?

hmpf … khäh khöh … ttä. Vettä.

Vai vettä? No tässähän sitä. Olisit heti sanonut.

Khöf khöhöhhhöh Kiitos.

Nyt kun äänet on avattu, niin me pojat alamme laulamaan. Tai siis sinä alat. Sing, pliis.

Mutta kun en khöf khöf … osaa.

No, ei tämä mikään Sibelius-laulukilpailu olekaan. Kerrot vain mitä eilen tapahtui, niin Irmaa ei tarvitse tuoda tänne laulutunneille.

Irma?

Niin vai mikä Mirja se nyt oli. Se sinun eukkosi.

Maarit? Ei se laula. Se on kuollut.

Kuollut? Hm. Mutta entäs se punapää, jota pyörittelit siellä yökerhon lavalla?

Se on joku venakko. Raharasia.

No ilmankos se ei tiennyt mitään. Työtapaturma.

Ette kai te sille mitään?

Kuten sanoin kipu tulee ja kipu menee. Taitaa Tatjaanalla olla enemmän edessä sitä ensimmäistä ennen sitä jälkimmäistä. No se oli vähän väärillä vesillä kalastelemassa. Sitä sattuu. No niin, homman nimi on seuraava. Minä Hesekiel Trumpetti olen sinun syyttäjäsi, tuomarisi, valamiehistösi ja pyövelisi. Mikäli laulun taso tai tarinan juoni ei tästä eteenpäin ole sävähdyttävä ja mielenkiintoinen olen lähinnä sitä viimeistä, noin niin kuin kirvesmies.

Mutta kun enhän minä mit… aargh aaa perkkele. Aaaargh aaa … lopeta, lopeta. Jumalauta lopeta. Nyyhhhyyyhhyyh…. uuaaaaa.

Lopeta pillittäminen. Ei mies kuole vaikka korvanlehti puuttuu. Pannaan siihen Hansaplastia kun ollaan saatu hommat hoidetuksi. Tiedä vaikka saisit ehdonalaisen kuolemantuomion sijaan. Tässä kuule on tarinan kertojalla tulospalkkiot kohdallaan. Parempi tarina, lievempi tuomio. Eli kauniisti pyydan ma: saatana suu auki ja tarinaa tulemaan! Kohta et tarvii edes aurinkolaseja.

Ei silmiä, älä satuta silmiä..

Hehhee, enhän mä silmiä. Ajattelin lähinnä ton toisenkin korvanlehden poistamista, ei näet pysy reipanit päässä, kun ei oo sangoille paikkoja… nyt jos ei ala tarinaa tulemaan, niin alkaa tuomio kovenee. Mitä teit eilen iltapäivällä?

En muista… en muista

Auttaisikohan akuuttiin muistikatkokseen tällainen 9mm päänsärkylääke. Ei ihan suppo, mutta ilkeennäkönen on tämänkin annosteluaukko. Missä on miun rahat?

Ne on, en tiedä.

Voi vittu. Äijällä on aika heikon oloiset mahkut selvitä mihinkään suuntaan ja nyt muistin lisäksi petti vielä tietopuolikin. Sou mii tö mani. Se oli kokolailla puolimiljoonaa nykyrahaa ennen korkoja ja jos laitetaan alan markkinakorot ja markinaalit päälle, se on kokolailla miljoona. Se ei voi livahtaa sitymarketin pajatsoon tai tatjaanan eläkerahastoon. Miten sä mies oot hummannut puolimiljoonaa kahdessa viikossa?

Se vaan lipsahti… vähän kaikkeen. Mun piti kyllä maksaa…

No niin nyt sä oot juonessa kiinni. Nyt kuulostaa hyvältä. Toi piti on vaan väärä aikamuoto. Sun pitää maksaa. Piste. Eli ennen kuin seuraava uloke poistetaan kenttäkirurgialla, missä rahat?

Kasinolla, baareissa, Venäjällä, ravintoloissa, Tallinnassa…

Ja tästä mun pitäisi päätellä jotain. Eikö sulla vitun Tossavainen ole mun rahoja?

E-ei. Aaaaarrr… aaahhhaaaaaaa… lopeta lopeta lopeta…sattuu

No niin pitääkin. Nyt ei tarvi aurinkoisella säällä pitää kun lippistä. Mitenkäs me voitaisiin tehdä molempia osapuolia tyydyttävä maksuohjelma Tossavaiselle kertyneestä pääomavelasta? Paljonko ajattelet pystyväsi lyhentämään velkaa päivässä, sanotaan nyt vaikka seuraavan kuukauden ajan? Se on siis se velan takaisinmaksuaika.

Vitosen päivässä, korkeintaan kympin.

Korkeintaan kymppi? Sehän ei tee kun muutama satatuhatta. Mistä loput seittemän sataa?

Mulla on yks diili venäläisten kanssa… mut se on aika riski.

Aika riski? Eiks tää oo aika riski jo nyt. Sää oot nimittäin kuollut mies käytännössä jo nyt.

Mä lupaan sulle rahat kahdessa kuukaudessa. Ja korot päälle. Onko vielä luottoo?

Sä oot Tossavainen melkonen venkula. Mut mä oon pahassa välissä. Ne oli vähän niin kuin mun eläkerahat. Mä tarviin ne pian.

Saat takuuksi sen teollisuusalueen kiinteistön. Jos ei raha ole sulla kahden kuukauden päästä, saat sen. Sen arvo on yli 1,2.

Okei. Ja jos ei tule, niin…

…se tavallinen tarina.

…

Eli tämän tarinan voisi sijoittaa pienen paikallispankin neuvotteluhuoneeseen tai sitten vaikka johonkin pimeään ja kosteaan kellariin, jossa ei ole kuin yksi hämärä hehkulamppu, puinen tuoli ja kaksi miestä. Jokainen voi päätellä itse. Miten tarina etenee tai miten tänne on tultu, jäänee toistaiseksi arvoitukseksi. Toisaalta voisin mielelläni lukea seuraavaksi kansansadun. Ehkä jotain Kalevala-tyyppistä tai ehkä Grimmin satujen oloista. Ihka, saat uuden tarinan kerrottavaksesi aiheesta: Lentävä Lautanen.

TV-sarja

Seuraavassa lyhyt kuvaus 10-osaisesta TV-sarjasta. Tämä on siis todellakin vasta idea, jota voisi jatkokehitellä tuolla wikissämme. Koitan tehdä pohjatyön sitäkin varten.

---

Joka jaksossa käsitellään päähenkilöä kahtena eri aikakautena. Esimerkiksi voidaan seurata päähenkilöä nykyisyydessä ja näyttää jotenkin lisäarvoa tuova tarina hänen lapsuudestaan. Tällöin lapsuuden tarinan merkitys nykyisyydelle paljastuu.
Itse asiassa ajan käytössä voidaan mennä vielä pidemmällekin. Voidaan tarkastella ihmisyksilön geneettistä kehitystä kertomalla ensin isästä ja sitten pojasta aikuisena. Mikään ei estä tarinoita poikkeamasta jopa vuosilla tai vuosisadoilla toisistaan, jolloin mukaan saadaan vaihtelua ja kenties jopa laajempia teemoja.

Sukulaisuussuhteita osoitetaan käyttämällä jaksosta toiseen samoja näyttelijöitä samoilla tai samantapaisilla nimillä. Päähenkilöä esittää yleensä sama hlö, eli on kahdessa roolissa joka jaksossa.

Vaatetuksella ja lavastuksella on suuri merkitys aikakauden osoittamisessa. Tehokeinona käytetään "stereotyyppisiä" aikakauden kuvauksia. 1700-luku eroaa selvästi 1970-luvusta, jonka erottaa helposti 1960-luvun hippeydestä tai itäaatteista.

Ensimmäisen kauden tarina huipentuu murhaan, jonka tekee yllättäen psykopaatiksi paljastuva päähenkilö. Koko kauden päähenkilön edesottamuksia seurannut katsoja yllättyy täysin viimeisen jakson paljastuksesta, vaikka vinkkejä päähenkilön omatunnottomuudesta on annettu pitkin kautta. Omatunnoton kaveri on tähän mennessä ollut mitä miellyttävin, suorastaan charmikas, tuttavuus. Tosin hänen esi-isillään on ollut aina joku muu kanava väkivaltaisuutensa purkamiseen, sota tai muu kahakka. Jopa isänsä oli Vietnamissa.

Psykologiselta kannalta sarja on tukevalla pohjalla sikäli, että on tiettyjä todisteita siitä, että psykopaattisuus periytyy. Psykopaatti ei tapa välttämättä huvikseen vaan koska haluaa jotain eikä tunne empatiaa tai syyllisyyttä (se voidaan katsoa synnynnäiseksi ja perinnölliseksi aivovaurioksi). Empatian ja syyllisyyden puute voidaan osoittaa aikaisemmissa jaksoissa pienin elein.

Kymmenosainen sarja jakautuu alun esittelyjaksoihin (kolmessa ensimmäisessä tuodaan estradille uusia henkilöhahmoja) ja huipentuu kymmenennen jakson murhapaljastukseen. En tiedä vielä kaikkea, ja pistän tarkemmat jaksokohtaiset kuvaukset wikiin. Pääjuonen kuljetuksen lisäksi täytyy kehitellä naapurustossa tapahtuvia sivujuonia. Huomaakohan tästä, että olen katsellut viime aikoina Täydellisiä Naisia liiankin tiheästi?

Sydvesti - Villen syntymä

Oli synkkä ja myrskyinen yö.

Näinhän sen tarinan kuuluisi alkaa, mutta eipä vainenkaan. Se, että tarinan pitäisi kertoa Sydvesti-Villen syntymästä, ei ole ehkä reilua tai edes järkevää, ellen ensin kerro hieman Sydvesti-Villen elämästä ja ennen kaikkea kuolemasta. Olisihan se kerta kaikkiaan yksinkertainen tapahtuma kuvattavaksi, tuo pelkkä syntymä, mikäli emme kysy asiaa Villen äidiltä.
Sydvesti – Villen kuolema on hieman monivaiheisempi ja epäselvempi kuin syntymä, sillä sitä ei ole virallisesti tapahtunut. Siis Ville ei ole kuollut, mutta ilmassa leijuu vahva epäily siitä, että näin on käynyt tai ei muutakaan syytä ole sille, ettei kuvioissa ole viime aikoina ollut Ville. Palataan tähänkin tarkemmin, kun olen hieman kertonut Villestä tai siitä kuka Ville oli tai on.
Sydvesti – Ville oli luonnollisesti syntymänsä ja ristiäistensä jälkeen vain Ville. Se taitaakin olla ainoa nimi, Kallen ohella, jota ei väännellä omituisiin muotoihin, kun lempinimeä annetaan ja ansaitaan. Lisänimellä tämä on onnistunut monessa tapauksessa, Lätsä – Pekka tunnetuimpana nimityksen edustajana. Mistä Ville sai sitten lisänimensä? Sydvesti on sadehatun tunnetumpi nimitys. Ja varsinkin rannikkoalueilla tunnettu tukanpeitin, jossa on takana räystäs, minkä tarkoituksena on estää kylmän sadeveden virtaaminen päähineen käyttäjän niskasta sisään. Tämä antaakin jo hieman osviittaa siihen, että Ville oli kotoisin rannikolta. Itse asiassa Ville oli majakanvartijan poika. Ville oli kokolailla huomaamaton ja tunnollinen poika, joka kasvoi karulla kalliosaarella isänsä kanssa kahden. Tuolla sateisella saaren riekaleella oli harvoin kuivaa, kaunista ja lämmintä, vaikka mantereella olisi keli ollutkin parempi. Ilmeisesti tästä syystä Villekin käytti lähes aina sydvestiä ja niin nimi tarttui poikaan ja myöhemmin mieheen, ilman sen suurempaa dramatiikkaa.
Se, että Ville kävi koulunsa hyvin, tuotti hänen vanhalle isälleen suurta mielihyvää. Villen isä oli Villen syntyessä jo yli 60–vuotias ja Ville auttoikin isäänsä monissa tehtävissä aina tämän kuolemaan saakka. Majakasta tuli tarpeeton pian vanhan majakanvartijan kuoleman jälkeen ja Ville sai perinnöillään ostettua saaren itselleen ja säilytti sen etäisenä tukikohtanaan siitä lähtien.
Ville sai koulun jälkeen helposti opiskelupaikan niin lääketieteelliseen tiedekuntaan kuin teknilliseenkin ja aloitti opinnot molemmilla saroilla. Menestys oli jopa yliopistolla hämmentävää. Ville saavutti opintotavoitteet leikitellen ja valmistuikin lääkäriksi ja insinööriksi nopeasti. Vapaa-ajan Ville käytti majakkasaarellaan tutkien sen monisatavuotista historiaa ja salaisuuksia.
Eräänä kesäisenä, valoisana yönä tapahtui jotain, mikä muutti asioiden suhteet täysin. Ville löysin vanhan majakanvartijan papereiden joukosta sattumalta paperin, josta Villelle heräsi epäilys oikeista vanhemmistaan. Asia alkoi askarruttaa Villeä ja hän alkoi tutkia intensiivisesti kaikkea, mitä majakanvartijan jäämistöstä löytyi.
Varsin pian kävi ilmi, että Ville ei ollut majakanvartijan poika.

Tämän jälkeen voidaan siirtyä kuolemaan.

Ville hankki elämänsä aikana valtavasti arvostusta, vaurautta, vihamiehiä ja ongelmia. Se mitä hän teki aiheutti yleensä positiivisia ja negatiivisia reaktioita. Ulospäin Ville oli menestynyt, älykäs, kansainvälinen ja kaikin puolin positiivinen ilmestys ja erittäin vetovoimainen henkilö. Toisaalta liike-elämä ja sosiaalinen ympäristö olivat Villestä itsestään näyttelemistä ja leikkiä ja teennäistä peliä. Tätä tunnetyhjiötä Ville pääsi täyttämään harrastuksillaan ja salatuilla toimillaan rikollisuuden maailmassa.
Tutkittuaan saarta opiskeluaikoinaan, Ville löysi syyn sille, miksi hänelle jäänyt huomattava omaisuus oli niin suuri ja miksi hänen saarellaan oli runsaasti merkitsemättömiä hautakumpuja. Saari oli etäisen sijaintinsa ja vaikeakulkuisten rantojensa vuoksi erittäin rauhallinen ja koskematon paikka. Se oli ollut sitä jo ensimmäisistä merenkulkijoista lähtien sitä. Saarta oli käytetty sairaiden karkottamiseen, rikollisten rankaisemiseen, salakuljettajien piilottamiseen, tavaran kätkemiseen ja jopa ihmisten kadottamiseen. Saarelta löytyneet kultaharkot, rahat ja jalokivet kertoivat siitä kuinka pitkäaikaista toiminta oli ollut. Osan Ville oli luovuttanut museoille ja osan hän oli kylmän rauhallisesti muuttanut omaisuudeksi, joka kasvoi ja kasvoi päivittäin.
Koska Villellä oli hyvin humaani yritys paremmalla puolellaan auttamassa hätää kärsiviä, oli hänellä myös pimeämmällä puolellaan äärettömän tuottava yritys ja liiketoimi sellaisissa tehtävissä, joita kukaan muu ei tekisi. Ville poisti asioita, ihmisiä, tavaroita, omaisuuksia, rikollisia, jengejä, osuuksia markkinoilta – ketä ja mitä tahansa, mistä tahansa.
Tämä liiketoiminta oli hyvin tuottavaa ja koskaan asiakas ei jättänyt sovittua maksua maksamatta. Tästä olisi saattanut seurata se, että olisi voinut joutua poistetuksi. Liiketoiminta oli tunnettua rikollisten, terroristien, valtioiden, heimojen, äärijärjestöjen, oligarkien, diktaattoreiden ja yleensä kaikkien niiden piirissä, joilla oli rahaa. Ville oli itse asiassa kauhun tasapaino, salainen ase, jolla voitiin kiristää toteuttamatta itse liiketointa. Tästä palvelusta tulikin Villen kannattavin liiketoiminta – kauhu.
Koska kaikki, joilla oli riittävästi rahaa käyttääkseen Villen palveluita, eivät tienneet ketä kohden niitä käyttää, loi Ville ns. VIP-listan, jolle pääsi maksamalla huomattavan avustuksen ja sai takuun, ettei joutunut ihan heti poistettujen listalle. Tällä pidettiin yllä kauhun tasapainoa ja tietoa siitä, että jos tilanne niin vaatii, jokainen voi joutua poistetuksi.
Tilanne kävi tietysti muutamien vuosien kuluessa tukalaksi, koska alkoi tapahtua lipsumisia joissakin rikollispiireissä ja yhä enemmän asiakkaita luopui palvelusta. Tämän vuoksi Ville katosi, mutta kukaan ei voi sanoa, että hän kuoli.
On arvailtu, että Ville hoiti oman poistamisensa siten, ettei häntä enää ole, ettei kukaan voisi kostaa hänelle. Toisaalta tilanne on vielä tukalampi, koska poistojen tiedetään jatkuneen, Villen poistumisen jälkeenkin. Tilanne on siis vaarallisempi, koska kukaan ei voi enää tilata poistoja, mutta niitä tapahtuu, ellei jäsenmaksuja tule. Villestä tuli vielä suurempi pelote siis ja uhka maailmalle. Siis Villen toivottiin kuolleen – pelonsekaisin tuntein.

Nyt siis on vuoro syntymän.

Koska aikaisemmin kävikin ilmi, ettei majakanvartija ollutkaan Villen isä, niin kuka se oli? Ja vielä tärkeämpää oli se, kuka oli äiti? Ja missä oli äiti?

Siis oli synkkä ja myrskyinen yö – todellakin. Vanha majakanvartija näki pienen puisen purjeveneen ajelehtivan majakan valokiilassa kohden rantatyrskyjä. Onneksi tuo vanha meren karaisema mies oli juuri oikealla hetkellä ollut kiristämässä veneensä köysiä, kun hän huomasi repaleisin purjein varustetun, aalloilla heittelehtivän aluksen lähestyvän rantaa. Veneen iskeytymistä kallioihin ei enää voinut, estää, mutta mahdollisten matkustajien pelastamiseen oli mahdollisuus.
Valtaisan rysähdyksen jälkeen laivan kappaleet katosivat kuohuihin ja merenpintaan pulpahteli muutamia tynnyreitä ja puunkappaleita. Hetken kuluttua pintaan nousi kaksi päätä. Miehen ja naisen. Majakanvartija heitti pelastusrenkaan köyden kanssa mereen ja kiskoi ylös naisen, jonka toinen haaksirikkoutuneista oli auttanut pelastusrenkaan sisälle. Nostettuaan naisen laiturille, merikarhu huomasi naisen olevan raskaana ja tajuttomana. Käännyttyään kohden merta heittääkseen pelastusrenkaan uudelleen, ei tyrskyissä enää näkynyt ketään.
Majakanvartija kantoi naisen majakan lämpöön ja riisui märät ja kylmät vaatteet tajuttoman yltä. Tällöin hän huomasi, että synnytys oli käynnistynyt ja ainoa, joka voisi tilanteessa tehdä mitään, oli hän itse.
Synnytys tapahtui lähes itsestään ja lapsi – poika – syntyi elävänä ja vailla ulkoisia vaurioita. Pojan äiti kuoli muutaman päivän kuluttua tulematta tajuihinsa. Mantereelta pari päivää aikaisemmin hälytetty apu ei ehtinyt ajoissa kovan merenkäynnin vuoksi, joten saaren väkiluku kasvoi vain kahteen.
Myrskyn jälkeen majakanvartija huomasi yhden vanhan veneen kadonneen ja oletti sen huuhtoutuneen mereen kovan aallokon ja tuulen vuoksi. Pojan äidistä majakanvartija tiesi enää vain hautakummun sijainnin. Isästä ei edes sitä. Sen päivän hän kyllä muistaisi aina – päivän, jolloin Sydvesti – Ville syntyi.

---

Tämä oli vastaus aiheeseesi, jonka annoit. Tulihan siinä muutakin kuin syntymä. No jos ehdit ja viitsit, voisit kirjoittaa seuraavaksi synopsiksen edellisen tarinasi (Ruoska) pohjalta kuvattavalle 10-osaiselle TV-spektaakkelille, jota tullaan myymään tunnettujen näyttelijöiden tähdittämänä ympäri maailmaa. Toivottavasti vielä toisenkin tuotantokauden verran. Nimen voit valita itse.

Ruoska eli Aavikon Laahustava Aave

Hikipisarat kirvelivät silmissäni. Aurinko porotti, suuta oli lakannut kuivamasta jo kolme tuntia sitten, kieli oli kuin vieras esine suussani. Tukehduttava tunne kurkussa oksetti. Yökkääminen ei auttanut, vatsassani ei ollut ollut ruokaa pariin päivään, nyt nestekin alkoi olla lopussa.

Jatkoin silti.

Minun olisi päästävä pian asutuksen pariin ja saatava juotavaa, muuten matkantekoni loppuisi. Kaikkialla levittäytyi avara preeria, taakseni jäi pieni pölypilvi, kun en jaksanut nostella jalkojani. Vaatteeni olivat saman törkyisen ruskean väriset kuin koko maisema ympärilläni. Vain muutama kaktus heitti lyhyitä varjoja maahan eikä niitäkään näkynyt keskipäivän kuumuudessa.

Jatkoin silti.

Jalkojani poltti ja nilkkani olivat hiertyneet verille. Hetken jo ajattelin juoda omaa vertani, mutten malttanut pysähtyä. Veritahrat katosivat pölyyn joka askeleella. Tip, tip, tip. Vähän päästä en huomannut kipua, nilkkani olivat tunnottomat. Kipu oli jossain takaraivossa, siellä se hakkasi kuin moukari ratakiskon naulaa. Aivan kuten moukarin kilahdukset olivat vaienneet korvissani, en tuntenut kipuakaan.

Jatkoin silti.

Jos olisin istunut alas, olisin rojahtanut maahan viimeisen kerran, siitä olin varma. Saavuttaisinko asutuksen, olisiko tässä suunnassa ihmisiä ja vettä, siitä en ollut lainkaan varma. Pysähtymisen kohtalokkuudesta ei ollut mielessäni pienintäkään epäilystä. Voimani olivat ehtyneet jo tunteja sitten, ruumiini olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kaatua läkähdyksestä ja antaa luonnon kiertokulun hoitaa hommansa loppuun.

Jatkoin silti.

Pelko ei enää ajanut minua. Olin lakannut välittämästä yläpuolellani liitelevistä korppikotkista jo kauan sitten. Öisin, kun palelin, kuuntelin kojoottien ulvontaa enää vähäisintäkään mielenkiintoa osoittaen. Hidas laahustukseni ei ollut tarpeeksi meluisaa karkoittaakseen satunnaisten ruohotuppojen suojissa luikertelevia kalkkarokäärmeitä. Kerran jopa nilkkojeni kahleet estivät puraisun. Mahtoi siinä luikeron varovaisuus kasvaa, kun myrkkyhammas katkesi metallirenkaaseen. Ainakin käärme luikersi tiehensä silminnähden ärtyneenä. Ehkä kyseinen yksilö varoo seuraavalla kerralla jättimäisen rautanilkan kimppuun käymistä. Ajatus huvitti minua kerta kerralta vähemmän. Näin auringon laskiessa en voinut suojata silmiäni sen paahteelta mitenkään.

Jatkoin silti.

Vaikka olisin kuinka halunnut tuskailla tilannettani ja ulvoa kivuista, ei siitä olisi tullut mitään. Voimani eivät riittäneet äänen kohottamiseen, jaksoin hädin tuskin hengittää. Äänen muodostaminen olisi ollut lähes mahdotonta. Silmäni lähinnä rahisivat luomia siristäessäni. Luomien sulkeminen ei kosteuttanut silmiäni lainkaan, kyynelkanavat olivat kuivuneet ensin puroksi, sitten patoutuneet kuiviksi kuin kangastus. Vaikka olisin yrittänyt, en olisi pystynyt itkemään. Silmien kirvely oli vähentynyt tänään, mikä johtui hikoiluni loppumisesta. Olin kuivumassa pystyyn kuin kelo.

Jatkoin silti.

Vähitellen minun oli myönnettävä itselleni, että olin saattanut tehdä elämäni suurimman ja ennenkaikkea viimeisen virheen. Ehkei vapaus sittenkään ollut kaikki kaikessa. Ehkä vuosikausia jatkunut pakkotyö oli kasvattanut vapauden arvon mielessäni älyttömän korkeaksi. Virheeni oli ottaa viimeinkin ohjat omiin käsiini. Mutta minkä arvoinen oli vapaus päättää omasta kohtalostaan, jos se johtaisi vääjäämättä kuolemaan. Olin aliarvioinut etäisyyden lähimpään kylään, kenties olin jopa lähtenyt tyystin väärään suuntaan. Laskevan auringon siristävät säteet eivät luoneet luottamusta lännen puolesta.

Jatkoin silti.

Ilta-aurinko kertoi kuitenkin suuntani olevan vakio. Ainakaan en kulkenut ympyrää. Vaikka maisemat tuntuivatkin tutuilta, johtui se ennemminkin siitä, että preeria näyttää kaikkialla samalta, erityisesti kuivuneilla silmillä katsottuna ja lämpöhalvaannuksen riivaamien aivojen avulla analysoituna, kuin siitä että kulkisin kehää. Saattoihan olla, että päivän kuljin kehää ja auringon valitessa hitaasti laskeutumissuuntaansa minä matkin enkä huomannut sitä.

Jatkoin silti.




Käteni olivat maksoittuneessa veressä. Käsieni paino tuntui entistä selvemmin voimieni hiipuessa. Lyhyet kahleet estivät minua pitämästä käsiäni kehoni sivuilla ka jatkuva jännittäminen kramppasi hartioissani. Veriset nyrkkini hakkasivat reisiäni jokaisella raahustavalla askeleella. Oikea, vasen, oikea, vasen. Nyrkkini hakkasivat verisiä kasvoja, joista kuvastui suunnaton kauhu. Silmissä vilahti hetken varmuus kuolemasta ja eräänlainen rauha levisi kehoon, jonka päällä istuin kahareisin ja jonka päätä taoin paljailla käsilläni kaikin voimin. Se ei enää vastustellut. Loppu oli tulossa ja se oli hyväksytty. Nousin ruumiin päältä. Tärisin tajutessani tekoni lopullisuuden. Tärisin kuin horkassa. Aurinko oli laskenut ja lämpötila samoin.

Jatkoin silti.

Öissä oli muutama hyvä puoli. Iltojen viileys oli tervetullutta vaihtelua helteiseen raahustamiseeni, mutta pian kylmyys alkoi tuntua epämiellyttävämmältä kuin päivän kuumuus konsanaan. Öisin pystyin pitämään pääni pystyssä ja silmäni auki. Pimeässä ei tosin nähnyt juuri mitään, mutta tähtitaivas oli kirkas. Kuu oli hylännyt minut tänäkin yönä.
Kumarruin nostamaan suurehkon murikan jalkojeni juuresta. Nuolaisin sen kosteaa pintaa ja pudotin sen takaisin maahan hädin tuskin varpaideni ohi. Laahustamiseni ei pysähtynyt edes tuoksi hetkeksi. Öisin kiviin tiivistyvä neste olisi pelastukseni. Mutta jos en pian löytäisi apua, en jaksaisi nostaa enää yhtään kiveä. Luovuttaisinko jo?

Jatkoin silti.

Aamuaurinko hoputti minua. Paidanriekaleeni eivät suojanneet rupista, pitkien arpien ja tuoreammista haavoista vuotaneen, kuivuneen veren peittämää selkääni. Kirvelevä selkä sai minut kiristämään tahtia. Vasen, oikea, vasen, oikea. Moukari löi vuoroin vasemmalta olaltani, vuoroin oikealta. Kuusi iskua ja naula oli pohjassa. Vuosien kokemus oli opettanut rasittamaan kehon molempia puolia tasaisesti. Pomomiehen piiska sähähti, paukahti ja kipu viilsi yläselässäni. Vanha arpi avautui ja verta valui nikamiani pitkin pyyhkiytyen housunkaulukseeni tehden siitä kuivuessaan koppuraisen. Tällä kertaa pomomies oli tehnyt virheen. Muut olivat jo lähteneet, heidän marssinsa aiheuttama pölypilvi näkyi enää juuri ja juuri horisontissa. Pomomies halusi kiusata minua, mistä lie syystä. Olimme siis kahden.
Kun ruoska seuraavan kerran sähähti niinkuin tuhansia kertoja aiemmin, olin valmis. Kohotin moukarini selkäni taakse kauemmas kuin normaalisti olisi tarvinnut. Piiska kietoutui moukarini ympärille, irrotin otteeni ja syöksähdin minkä kahleiltani pystyin ällistyneen pomomiehen kimppuun. Yllätys oli varmasti suuri loppuun asti uuvutetun, aliravitun, aseettoman ja kahlehditun miehen irvikuvan hyökätessä ruoskalla ja kiväärillä varustetun rotevan miehen kimppuun.
Pomomies kaatui osittain jalkansa takana olevan kivenlohkareen vuoksi, osittain syöksyni takia. Istuin koko painollani hänen ylävartalonsa päälle ja estin siten hänen käsiensä käytön. Hän huusi “Lopeta, LOPETA, JUMALAN NIMESSÄ, LOPETA!”

Jatkoin silti.

Mammutinmetsästys

Se on iso. Miten se voikin olla noin valtava. Olin kyllä kuullut, että täälläpäin on nähty tavallisuudesta poikkeava ja melkoisen suuri, mutta että noin iso. Miten tämä on edes mahdollista? Normaalisti se voi olla vain hieman kookkaampi ja sen pystyy kuka tahansa ymmärtämään ja sen huomaa hieman suuremmaksi, eikä se hämmennä edes ketään. Tämän täytyy olla jokin pila. Pitää olla varovainen, ettei se huomaa, että sitä tarkkaillaan. Nyt täytyy tehdä suunnitelma, millä se saataisiin kiinni. Ei tule olemaan helppoa. Olen kuullut tarinoita vanhemmilta alan harrastajilta, kuinka näissä tapauksissa on käynyt. Aina ei ole ollut loppu onnellinen – tuskin koskaan. Parempi palata takaisin ja alkaa valmistautumaan mammutinmetsästykseen.
Normaalien varusteiden tulee kestää hieman enemmän rasitusta ja niitä pitää muokata hieman vastaamaan kohteen suurempia mittoja. Työ on syytä tehdä huolella, sillä jos jokin menee ratkaisevalla hetkellä vikaan, voivat seuraukset olla katastrofaaliset. Joskus ovat välineet vaurioituneet korjauskelvottomiksi ja joskus jopa kohde on loukkaantunut kuolettavasti. Kaikkea on siis tapahtunut.
Itse aloitin niiden metsästämisen jo melko nuorena. Koska niitä oli kaikkialla, oli luontevaa aloittaa niihin tutustuminen yleisemmistä lajeista ja niistä, joita nuorukainen – tai oikeammin lapsi pystyi pyydystämään. Nyttemmin olen erikoistunut lajin poikkeamiin ja pyrin löytämään ne, joista voidaan olla myös kiinnostuneita – tieteellisesti.
Vinkki tästä valtavasta yksilöstä tuli eräältä toiselta metsästäjältä. Hän oli kuullut, että olen mammutinmetsästäjä ja päätti antaa vinkin. Hän itse on erikoistunut yön saalistajiin, eikä niinkään minun erikoisalueeseeni. Meitä ei ole maailmassa montaa, enää.
Sain vihdoin yhdenmiehen retkikuntani varusteet kuntoon. Varaudun viettämään useampia vuorokausia tuon mahtavan eläimen havaintoseudulla, sillä koskaan ei voi olla varma, missä tuo jättiläinen laiduntaa seuraavaksi. Pakkasin välineet tähän harrastukseeni pyhittämääni kuljetusvälineeseen, joka sisälsi niin majoitusmahdollisuuden retkikunnalleni, kuin välineeni ja laboratorion, jossa voin tutkia saaliitanikin. Joskus saalistusmatkani voivat olla useiden päivien ja jopa viikkojen mittaisia ja tällöin tulee kaiken olla saatavilla heti. Kun kaikki oli valmista nostin kytkintä ja suuntasin auton nokan kohden seikkailua.
Saavuin seudulle, jossa se oli viimeksi nähty ja päätin pystyttää leirin. Kun kaikki oli paikallaan, tein pienen lenkin ympäristöön, vain tarkkaillakseni, onko se mahdollisesti liikkeellä. Palattuani leiriin, ilman havaintoa, päätin valmistaa aterian ja tehdä suunnitelman huomista metsästystä varten. Syötyäni aloin suunnitella karttaan reittiä, joka kulkisi tunnettujen havaintopaikkojen kautta, alkaen viimeisimmästä havainnosta aina ensimmäiseen. Huolsin kaikki metsästysvälineet ja katsoin, että ne toimivat moitteettomasti. Mikään ei saa mennä kriittisellä hetkellä vikaan – ei mikään.
Nukuin yöni levottomasti ja heräilin usein, aivan kuin kuunnellakseni mahdollisia liikkeitä yössä – kuulematta kuitenkaan mitään. Aamulla auringon sarastaessa heräsin ja valmistin itselleni aamiaista. Ilmassa oli runsaasti tuoksuja ja kosteus höyrysi läheisellä niityllä, kun aurinko alkoi lämmittää kasteista heinikkoa. Tulisi lämmin päivä. Toivottavasti se olisi myös tuloksellinen.
Ensimmäiseen metsästyspäivään lähdin toiveikkaana, tarkoituksenani lähinnä käydä havaintopaikat läpi ja tehdä mahdollinen havainto. Otin mukaani vain välttämättömimmät varusteet ja lähdin patikoimaan ennalta suunnittelemaani reittiä. Sydämeni jyskytti jännityksestä. Kiersin suunnittelemani reitin melko nopeasti ja saavuin leiriini jo lounaaksi takaisin. Pettymyksekseni en ollut tehnyt minkäänlaista havaintoa siitä tai edes sen lajitovereista. Se tuntui mahdottomalta ja lähes epätodelliselta. Aivan kuin se olisi aistinut minun olevan jahdissa. Alkaessani valmistelemaan lounasta huomasin todellisen syyn siihen, etten ollut nähnyt jälkeäkään siitä ja sen lajitovereista. Metsän reunan ylle kohosin uhkaavan tummia pilviä, joissa välähteli kirkkaita vasamia ajoittain. Ukkosen kumeat paukahdukset kantautuivat pikkuhiljaa leiriini. Myrskyn rintama oli tulossa. Ne olivat aistineet ilmanpaineen muutokset. Nyt ei auttanut muuta kuin odottaa, että myrsky menisi ohi.
Se olikin rajuin kesämyrsky aikoihin näillä korkeuksilla. Kaksi vuorokautta tauotonta sadetta, tuulta ja ukkosta. Salama löi myös leirin lähellä sijainneeseen suureen kuuseen. Meteli oli huumaava, kun valtavan pamauksen jälkeen kuusi repesi kahtia, latvasta juureen asti. Luonto näytti voimansa. Koko myrskyn ajan tein ahkerasti uusia suunnitelmia ja kertasin strategiaani, mitä tekisin tavattuani tuon suuren yksinäisen. Pyrin pitämään lopullisen kohtaamisen mahdollisimman lyhyenä, ettei mitään vaurioita syntyisi. Näillä metsästyksillä oli tapana muuttua rumiksi niiden pitkittyessä turhaan.
Seuraavana aamuna heräsin yhtäkkiä täydelliseen hiljaisuuteen. Sade ei hakannut ajoneuvoni ikkunoihin enää. Tuuli ei vinkunut antennissa. Metsä ei humissut. Myrsky oli ohi. Ponnahdin ilmaan ja pukeuduin eräasuuni nopeasti. Aurinko ei ollut vielä korkealla, joten ehdin nauttia aamiaisen, ennen kuin metsästys jatkuisi. Tunsin kuinka hengitykseni nopeutui ja pulssini kohosi. Ilma oli sakeana adrenaliinia. Tiesin, että ne olivat liikkeellä nälkäisinä myrskyn jälkeen – mikäli olivat enää hengissä.
Suuntana oli laaja laidunalue, jossa niitä tavallisesti tapasi ruokailemassa. Ilman kosteus oli myrskyn jäljiltä vielä korkea ja vaatteet alkoivat liimautua ihoon kiinni koko ajan lämpenevässä aamussa. Ajattelin käyttää tänään taktiikkaa, jossa piiloudun keskelle peltoa naamioituneena maastokuvioisessa asussani. Yritän pysyä mahdollisimman äänettömänä ja liikkumattomana, kunnes tavoittelemani yksilö on näköpiirissäni. Nälkäisenä ne eivät kiinnitä niin paljon huomiota minuun ja mahdollisuuteni paranevat huomattavasti.
Koetin löytää mahdollisimman hyvän asennon, jossa raajani eivät puutuisi ja pystyisin toiminaan tarpeen vaatiessa ilman ongelmia. Nostin erikoiskiikarit silmilleni ja aloin tarkkailla niityn reunoja. Yhtäkkiä pulssini kiihtyi. Metsän reunassa, niityn laidalla liikahti jokin tuttu hahmo. Pidätin jännityksestä jäykkänä hengitystäni ja yritin saada hahmon näkökenttääni. Muutama pyyhkäisy kiikareilla metsän reunaan, ei mitään. Kadotin hahmon jonnekin. Nyt, tuolla. Siellä on ensimmäinen. Ne ovat tulossa ruokailemaan.
Päätin odottaa rauhassa keskellä peltoa ja tarkkailla, tulisiko muitakin yksilöitä tälle niitylle. Jo noin tunnin kuluttua havaitsin muutamia koiraita niityn reunassa laiduntamassa. Tänään se tapahtuisi. Ja silloin havaitsin sen. Se oli suoraan edessäni, metsän reunassa. Se oli mahtava näky. Koskaan ei ole noin valtavaa yksilöä kirjattu havaitun, ei missään. Tämäkö oli koko urani huippu? Tätäkö varten olin elänyt? Nyt ei saa toimia hätiköidysti. Täytyy noudattaa suunnitelmaa. Ei saa liikkua. Täytyy vain odottaa, että se on riittävän lähellä, ettei se pysty enää pakenemaan tätä metsästystä varten valmistamiani pyydyksiä. Tänään minä onnistun.

Pyynti menikin suunnitelmien mukaan. Saalis oli huikea ja herätti mielenkiintoa kaikkialla luonnontieteen maailmassa. Oliko tämä jättiläinen oikku? Olivatko ihmisen toimet syynä tähän epänormaaliin kokoon? Miten ilmaston lämpeneminen vaikuttaa lajien yksilöiden kehitykseen? Voiko tämä olla mahdollista myös muilla lajeilla? Löytö herätti laajaa keskustelua ympäristöpiireissä ja teollisuudessakin. Kuvaavaa oli myös provosointi puolesta ja vastaan. Olin imarreltu, kun National Geographic otti Englannin numeroonsa kansikuvaksi löytämäni yksilön. Otsikkona oli: Finnish Mammoth – biggest papilio machaon* found.
* Ritariperhonen

---

Taas lähti vähän näpeistä. Tarvitsee varmaan hankkia näppylähanskat tai sitä ainetta, jota seiväshyppääjät käyttävät kitkan aikaan saamiseksi. Tämä oli melko vaikea. Hyvin huolettomasti heitetty aihe vailla mitään määreitä, tuntuu vaikealta, koska ei ole rajoja joissa pysyä. Siksi varmaan kirjailijatkaan eivät ensin anna itselleen otsikkoa, josta kirjoittaa, vaan kirjoittavat jonkun tyylisiä kirjoja, joihin kehitellään juoni ja ratkaisu ja ehkä sitten nimi. Että elämäsi ei olisi helppoa, täytyy minunkin uhrata sinut kirjallisuuden alttarilla ja antaa aiheeksesi: Ruoska.

Kieli jäätyy helposti pakkasella rautaputkeen

Lämpötila kertoo mitattavan objektin atomien liikkeen määrää. Talvi on ajanjakso, jolloin keskimääräinen ilman lämpötila on alle nolla astetta Celsius-asteikolla. Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa käytetään lämpötilan mittaamiseen Fahrenheit-asteikkoa. Muita talveen verrattavia ajanjaksoja ovat syksy, kevät ja kesä. Niiden keskilämpötilat poikkeavat talven keskilämpötilasta. Puhekielessä puhutaan usein vain vuodenajoista.

Kaikki aines käyttäytyy sen atomirakenteen mukaisesti. Kaasumaiset aineet täyttävät niille annetun astian kokonaan. Ilma on kaasu. Nesteet mukautuvat annetun astian muotoon kokonaistilavuuttaan kuitenkin muuttamatta. Vesi on neste. Kiinteät aineet säilyttävät muotonsa lähes riippumatta astian koosta. Rauta on kiinteää.

Ihmiskeho muodostuu ylä- ja alaosista. Alaosaa määrittävät pääosin alaraajat. Terveillä ihmisillä alaraajoja on yleensä kaksi. Puhekielessä puhutaan usein vain jaloista. Kehon yläosassa on muun muassa raajoja. Myös ruuansulatuskanavan alkupää sijoittuu kehon yläosaan. Ruuansulatuskanava on kehon pintakerroksen ja hapenkuljetusverkoston lisäksi ainoa, joka sijoittuu sekä keho ylä- että sen alapuoleen. Toimiakseen moitteettomasti ihmiskeho tarvitsee melko säännöllisesti ilmaa. Ns. yläraajojen väliin usein sijoittuva kehon korkein kohta, jatkossa 'pää', sisältää useita aukkoja. Kahta aukoista käytetään yksinomaan ilmanottoon ja niiden käyttäminen mihinkään muuhun tarkoitukseen, esimerkiksi nesteiden hengittämiseen sujuu harvoin ongelmitta. Kaksi 'pään' edestä katsottuna sivuilla olevat aukot eivät sovellu ilmanottoon kovinkaan hyvin. Suurinta terveessä ja normaalissa 'päässä' esintyvää aukkoa voi sen sijaan käyttää yhtä hyvin ilmanottoon kuin ravinnon sisällyttämiseen. Aukon yhtäaikaista käyttöä sekä ilman- että ravinnonottoon on kuitenkin syytä välttää.

Toistuvaa ilmanottoa ja -poistoa kehosta kutsutaan puhekielessä varsin usein hengittämiseksi.

Käytetty ilma pitää poistaa kehosta, ettei se repeä paineen jatkuvasti kasvaessa. Vaikka myös kehon alapuoli osallistuu tähän tehtävään kenties liiankin usein, pääosin siihen käytetään 'pään' kolmea päähengitysaukkoa. Ihmiskeho uudelleenkäyttää poistuvaa ilmaa muodostaakseen siihen väreilyjä, joita toiset ihmiset voivat aistia 'päidensä' sivustoilla sijaitsevien aukkojen kautta. Värähtelyjen säätelyyn osallistuu ruuansulatuskanavan alhaalta katsottuna yläpäässä, lopusta katsottuna alkupäässä sijaitseva eri suuntiin risteävistä poikkijuovaisista lihaksista muodostunut elin. Elin poikkeaa lähes kaikista muista elimistä siinä, että se on mahdollista kehoa suuremmin rasittamatta tai lopullisesti vahingoittamatta tuoda kehon ulkopuolelle. Esimerkiksi maksan ilmestyessä kehon ulkopuolelle on kyseessä usein kiireellinen ja kenties peruuttamatonkin hätätapaus.

Fysiikan lakien 6. luvun §45 mukaan "aineen olomuoto riippuu sen lämpötilasta". Yleisesti tätä pykälää on tulkittu niin, että mitä kylmempi aine on sitä varmemmin se on kiinteää. Erityisen hyvä esimerkki tästä on huoneenlämmössä nesteenä esiintyvä vesi. Sulamispiste on Fysiikan lakien 6. luvun $32 mukaan "lämpötila, jota kylmempänä aine on kiinteää ja paineen säilyessä muuttumattomana sitä lämpimämpänä aine on joko nestemäistä tai kaasumaista." Adheesiopykälä (Fys. 4§23) määrää aineiden kiinnittymisestä toisiinsa seuraavaa "atomitasolla tapahtuva ristikkäislukkiutuminen estää atomihilojen liikkumisen toistensa suhteen." Pykälää on tulkittu onnistuneesti esimerkiksi liimatehtaissa.

Tulkittaessa eri lakien pykäliä on oltava varovainen, ja Vahinkovastuulain 1. luvun §12 mukaisesti voi esittää vain yleisluontoisia ohjeita ja malleja, jotka eivät sellaisenaan sovellu missään yksittäistapauksessa käytettäväksi. Yhdistettäessä aiemmin mainittuja lakipykäliä päästään tulkintaan, jossa ruuansulatusaukon alkupäässä sijaitsevaa eri suuntiin risteävistä poikkijuovaisista lihaksista muodostunutta elintä - joka on normaaliolosuhteissa nestemäisen veden kauttaaltaan peittämä - ei ole syytä tuoda kehon ulkopuolelle - vaikka se normaaliolosuhteissa täysin vaaratonta onkin - jos mainitun kehon välittömässä läheisyydessä sijaitsee metalliesine - esimerkiksi rautaputki - jonka lämpötila kyseisellä hetkellä on ajanjaksosta johtuen - varsin usein talvella - veden sulamispisteen alapuolella yllämainitun adheesioefektin aiheutumisen välttämisen varmistamiseksi. On syytä muistaa, että mitkä tahansa muutkin metalliesineen lämpötilaan riittävän alentavasti vaikuttavat olosuhteet, myös ääriolosuhteet niiden epätodennäköisyydestä riippumatta, saattavat aiheuttaa adheesiopykälän mukaisten vaikutusten voimaantulon.

Tämä suositus pätee Suomen valtion alueella Suomen kansalaisille, samoin kuin Suomessa vierailulla tai muusta syystä oleileville muiden maiden kansalaisille. EU-parlamentissa on ehdotettu erityisen EU-direktiivin säätämistä, jolla yllämainittujen fysiikan lakien vaikutusta voitaisiin aina kyseisen EU-maan kansalaisia ja kyseisessä maassa vierailevaa toisen EU-maan kansalaista koskevasti höllentää lämpötilan ollessa vain vähän veden sulamispisteen alapuolella. EU-parlamentin jäsenet keskustelevat vielä astemäärän suuruudesta. Kymmenenkin asteen helpotus EU-kansalaisille olisi selvä huojennus varsinkin EU:n pohjoisosissa asuville ja siellä vieraileville kansalaisille, joiden maita ja vierailukohteita alle veden sulamispisteen painuvat ulkolämpötilat lähes joka vuosi vaivaavat. Englanti on esimerkki maasta, jossa rakennustaitojen uskomattoman puutteen vuoksi talojen sisälämpötila saavuttaa ulkolämpötilan pysytellessä veden sulamispisteen yläpuolella veden sulamispisteen alapuolisilta tuntuvia lämpötiloja. Onkin odotettavissa, ettei Englanti tule minkäänlaisia direktiivejä tässäkään tilanteessa, kuten useissa muissakaan saarelaisolosuhteissaan kummallisiksi nähdyissä poliittisissa päätöksissään horjumattoman hurmamielisinä nähtyinä puhujina, hyväksymään.

(Lähteet Fys. 6. sekä Adh. 4. ja VahVL 1.)

---

En kyllä välillä pysynyt itsekään oikein kärryillä. Varsinaiseen lakitekstiin pääsin vasta tuossa lopussa, alku muistutti määrittelyineen erilaisia lakineuvontapalstoja, joissa asioita määritellään kylmän viileästi ja paikoitellen kiusallisen puutteellisestikin ja irrallaan asiayhteydestä. Onpa hankala laskea irti tämäntyyppisestä kirjoitustyylistä. Kauheaa, jos tämä jääkin tyylikseni!
Mitähän toistakymmentä vuotta teknisten dokumenttien kirjoittaminen on tehnyt tyylilleni?

Uusi aihe "Mammutinmetsästys".

SYKSY ja SAKSALAISTUNUT SUOMALAISPARISKUNTA

SYKSY

pallon valkean,

löin kenttään vihreään,

ei löydy pallo

keltaisena jo,

verka vihreä, märkä,

pimeys laskee

otsalamppua,

kaipaa pelaaja syksyn,

ei löydy pallo

SAKSALAISTUNUT SUOMALAISPARISKUNTA

Kerran herra Insinööri Suomesta,

Päätti, että laatu on suolesta,

halusi maailman laadun parantaa

ja siihen panoksensa antaa

Löytyikin maali Saksasta

Mukaan lähti rouva insinöörin,

parempi puoli tämän köörin,

Aluksi oli että Wie Bitte,

Sitten otti hän myös itte,

käsiinsä tärkeän nyörin.

Siten kului vuodet Saksassa,

ei niin kuin Rädyn Sepon Paksassa,

Vaihtui välillä firmakin omaan,

yrittämiseen mahdottomaan.

Niin sujui elo maassa suuressa.

Vielä taittuu heiltä kieli Suomen.

pitävät he siitä hyvän huolen.

Lomat vietetään paikoissa jännissä,

ystävien seurassa, lievässä kännissä

Ei unohdu muu kuin huomen.

Saksalaistunut on toki parimme tää,

ei heitä joka päivä täällä nää.

Huomisesta ei koskaan tiedä,

ehkeivät he Suomea enää siedä.

Mutta muistot aina heistä elää.

Ei varmaan ole ollut helppoa heillä,

vierailla mailla ja leveillä teillä.

Opettava muille tavat Suomen,

unohtuu muiltakin se huomen.

Ystävät, on aina hauskaa teillä.

---

Tässä sinulle Ihka näitä runoja. Itsepähän tilasit. Ei ole vahvin ala tämä runous, ei. Aluksi mietin kostoksi, että anna aiheeksi sinulle kirjoittaa libretto johonkin Olli Mustosen pianokappaleeseen, mutta tuntui liian helpolta. Siispä vaikeutetaan hieman. Saisitko tehtyä meille lukijoille (tai siis minulle) sadun, joka on lakiteksti- muotoon kirjoitettu ja sisältää jonkin yleisen elämänohjeen, kuten "Kieli jäätyy helposti pakkasella rautaputkeen".

Järjen voitto

lavan reunalla miettimään jään
muistan kun pidin kylmänä pään
ja silloin niin selvin sanoin
sua juuri puolisokseni anoin
sen kovimman valan vannoin
ja mukanani tansseihin kannoin

kohta
hiljenee orkesterin soitto
mielessäni aamunkoitto
selvinpäin seurassas
se olisi oikea järjen voitto

nyt seisoskelu pusikossa piisaa
pokkaan tanssiin edes Liisaa
on meininki lavalla vaisua
hakisinko sittenkin vaikka Kaisua
ei hän oikeasti kiinnosta minua
minähän haluan vain sinua

nyt
hiljenee orkesterin soitto
mielessäni aamunkoitto
selvinpäin seurassas
se olisi oikea järjen voitto

täytyy pääni mun selvittää
pois hikoilla känni tää
saa tanssi mun jumppani olla
eiköhän kirkastu kohta polla
ja kun vielä kotiin juoksen
pääsen selvänä rakkaani luokse

mitä sen on väliä
kanssani vaikkei tanssia haluta
kohta loppuu turha hälinä
saavat loput lihat muut kaluta
minä poika painun kotiin

jo
hiljenee orkesterin soitto
mielessäni aamunkoitto
selvinpäin seurassas
tää oli oikea järjen voitto

---
En sitten tiedä, onko kyseessä humppa vai valssi. Kyllä tuo tahtilajiltaan 3/4 taitaa olla. Mukana A-osa, B-osa, väliosa ja hieman muuntautuva kertosäekin.
Ensin meinasin kirjoittaa ihan tarina Adolf Hitlerin murhayrityksestä, joka epäonnistuu sen vuoksi, että tulevaisuudesta peräisin oleva salamurhaaja päättääkin, että tunnettu historia on sittenkin parempi kuin tuntematon, koska on niin monia mahdollisuuksia kuinka vaihtoehtoiset historiat olisivat voineet olla vielä pahempia. Jos esimerkiksi kaasukammioissa kuoli 20 miljoonaa ihmistä, olisi vain noin 20 miljoonaa parempaa toteutumaa, kun taas huonompia skenaarioita olisi rajaton määrä. Olisihan ihmisiä voinut kuolla 21 miljoonaa, tai 30 miljoonaa tai 45 miljoonaa...
Kuten sanottua, ensin meinasin kirjoittaa noin mutta sitten luin ohjeet ja huomasin sanat "laulun sanoin". Luetun ymmärtäminen on tärkeää.
Niin se uusi aihe. Tilaisin yhden limerikin saksalaistuneesta suomalaispariskunnasta ja yhden haiun syksystä. Wikipedia kertoo varmaankin lähemmin noiden tyylilajien sisällöstä.

Tammerkoski

Hyppään tällä pysäkillä pois ja kävelen loppumatkan. Pikkasen viilee. Ei ois pitänyt. Marraskuu – aivan järkyttävän kylmä. Näsijärvi on tosi musta. Särkänniemi on melko kolkko. Jossen viittisi kävellä, niin tästä pääsisi hyvin Tammeria pitkin Koskikeskukseen, jokeen vaan ja happea pidättelemään. Tammerkoski vähän pelottaa. Ehkä sähkölaitoksen kohdalla voisi tehdä kipeää, tai sitten vaan hylkeenä yli – oink oink. Kuulosti vähän sialta. Kerkeisiköhän Rosson terassilla vetää yhden nopean. Huutaisi jo hyvissä ajoin tarjoilijalle, että napsua reunapöytään, pieni kurotus ja nestemäiset villasukat jalkaan. Ne saattaa kyllä vähän virttyä koskessa. Koskessa on romua. Mitä jos vaatteet tarttuu kiinni johonkin Hetekaan. Siellä oli joskus jääkaappikin. Olikohan se täynnä? Olutta ja HK:n sinistä. Onkohan se HK oikeasti Hells Kitchen – niin kuin se tv sarja vai niin kuin oikeasti. Mitähän se sininen siinä tapauksessa on – siniverisiä. Vuosisatojen varrella Herra Saatana tai Itte Perkele on keräillyt kaikki siniveriset myllyyn ja ei muuta kuin muovisuoleen koko porukka. Aivan järkyttävän kylmä. Ja mustaa. Siellä on varmaan fillareitakin. Varmaan kuntoiluvälineitä. Jotain on ruvennut varmaan muija vituttaa perjantai lenkillä ja fillari koskeen ja kaljalle. Tai sitten kuntopyörä. Vituttaa se ainainen hihnan natina, kun katsoo urheiluruutua. Saamari – Virtanen lainas fillaria kaksi vuotta sitten, eikä palauttanut – ainakaan vielä. On se varmaan sitä enemmän tarvinnut kuin minä. Se on varmaan Paapan pyörätelineessä. Virtanen nimittäin. Miten voikin olla näin kylmä. Mitä jos siellä on kalamies yrittämässä jotain kalaa. Surkeeta. Koukku tarrais poskeen tai jonnekin. Joku rimpula ABU mies. Siis ei Practical English Abu , vaan Abu Ambassadeur kelamies. Koukku tarttuisi ottanahkaan ja Abu mies leijana perässä. Molskis - olis silläkin pirun kylmä. Vähän kirjoittaisi ERÄ- Lehteen ja kertoisi huonoilla hampaillaan varustettua suutaan aukoen, kuinka Tampereen tappajahauki veti niin, että kämmennahkoihin tuli kolmen desin vesikellot. On se hieno kansikuva Hymyssä, kun Arto Vehviläinen, 48, on tumput kääreissä kuin ADHD pojalla teini-iässä. Hullun kylmä. Pikkukakkosen puistossa puistotätit ihmettelee mukuloitten kanssa, että onko delfinaariosta karannut Leevi, kun vedän sähkölaitoksen kohdalla hylkeenä. Taas on Greenpeace paikalla ja syytetään markkinavoimia monikansallisten imperialististen voimien lietsomisen yllyttämisestä kaikkia viattomia luontokappaleita kohtaan ja tonnikalat kärsii, kun hylkeet ja delfiinit ja pullonokat saa porskutella missä vaan. Tonnikalat saa tosiaan kyytiä, kun Hervannan pullonokat eli teekkarit vetää päivittäistä annosta makaryynejä ja tunaa. Kerrankin on vihreä rauha oikeassa. Miten täältä pääsisi ylös. Pikkasen on jyrkät reunat. Ja on aivan sairaan kylmä. Varmaan -2 ja vettä sataa ja tuulee. Menee luihin ja ytimiin. Yrität siinä raapia kivivallia sormet koppurassa. Ei tapahdu muuta kuin, että kynnet irtoo. Ei tee edes kipeetä. Kun ei tunne mitään. Vasta sitten kun alkaa sulaa sairaalassa ja taas on kuin se ADHD teinipoika. Mitenkähän vessassa käynti sairaalassa? Hirveet tumput. Ei saa edes housuja kinttuihin. Ei se hoitaja kuitenkaan ehdi, kun kaverit on tuoneet metrilakua ja laksatiivi lyö pintaan. Pitääkö sillä tumpulla painaa persposkien väliin. Hirvee sotku. Metrilaku on siitä hyvä, ettei muuta kuin muutama nyöri päistä solmuun ja toinen pää potilaan suuhun. Ei siinä käsiä tarviikaan. Aivan älyttömän kylmä. TAKOn tehtaan kohdalla joku vanha juoppo konemestari kuitenkin huomaisi minut ja huutaisi:" Mies yli laidan". Se on ollut merillä jonkin aikaa nuoruudessaan. Kännissä suurimman osan aikaa. Ei se edes tiedä, että se jää jo eläkkeelle ensi vuonna. Se luulee, et se on jotain 50 ja silleen. Se hyppää perään. Ja jäätyy siihen paikkaan. Pumppu pettää. Ei jääkään ensi vuonna eläkkeelle. Ne muut oli väärässä. Jos olemassa kylmempää kuin nyt, niin en usko. Cafe Fallsiin voisi huikata terassille että:" Iso kuuma muki"." Ja vahva". Höyryävän kuuma villapaita kitusiin. Yskittää. Vahvaa. Lämmittää kai. En tunne mitään. Joku näykkii korvan lehteä. Varmaan ankerias tai jokin särki. Alkaa lämmittää.

--Ootsä kauan jo istunut täällä, kysyy Mirkku ja näykki korvaa.

--Bändi alkaa soittaa kohta. Mennään alakertaan, se jatkoi ja rutisti

--Säät oot ihan jäässä. Kävelitsä hullu?

---

Jos ei ihan tajunnanvirtaa, niin outo ainakin. Tää oli kieltämättä vaikein tehtävä. Saisikohan Ihka kerrottua laulun sanoin Järjen Voitosta. Saahan se, tietäähän sen. Nyt voit virittää hieman pidemmän ajan instrumenttiasi - sitä harmaata massaa, joka päässäsi soi.

Humala

Kruunukorkkihan sihahti kohottaen huonoa hetkeäni. Huomasin huikan helpottavan. Humala haihdutti huolet. Unholaan hävisivät vähitellen tehtävätkin. Vähä vähältä hyvät hetket harvenivat.
Huomaamatta humautin hyvinäkin hetkinä viskihuikan.
Huolimatta rahoista, häpeästä, lahjoista, sukulaisuussuhteista, hassailin. Aikaahan siihen hukkui.
Hannele heitti pihalle. "Huuma haihtui." hän huikkasi, "Lähepä kälppimähän!"
Hyvästit. Haikeaa.
Hippasen hiprakassa hommat hoituivat huonosti. Olinhan koheltanut hivenen lähes, noh sanomattahan häpeä häipyy.
Hakeuduin hoitoon. Muutenhan heittäisi kohta vaihteeksi humalaksi.
Kuukaudethan hidastelivat tehokkaasti. Todellisuushan hidastuu humalatta silminnähden. Selvemmältähän tuoksahdin, niinhän halusinkin. Katsahtelin kanssakoheltajiani. Halusin rehellisesti tehdä hyväkseen.
Helpottaa huomattavasti, kunhan rohkenen hjelppiä humalan huumaan karahtaneita.

---

Tulikohan kohellettua? Selvisinköhän vähän vähällä? Hankala homma vaihteeksi.
Itse asiassa oli vaikeampi keksiä sanoja, jotka sisältävät h-kirjaimen mutteivät ala sillä. Outoa.
Alkuperäinen kahden viikon rytmi on kiihtynyt lähes päivittäiseksi. Mistähän se kertoo? Alkuinnostuksesta vai todellisesta halusta kirjoittaa höpö-höpöä? Väliäkö sillä, taotaan nyt kun ohimot kuumottavat.
Seuraava hämmentävä otsikko on "Tammerkoski tajunnanvirtana".

Alkuluvut, -eläimet ja -lima

Tuo edellinen Ihan mainio teksti oli fantastinen jatko-osa ennestään kirjoittamattomille Professori Kutvosen Tapaus ja Supattajan Himo romaanijärkäleille. Taitaa päässä olla muutakin kuin tukkaa. Toisaalta seuraava aihe käsittelee tieteenaloja, joista henkilökohtaiset kokemukset ovat vähäiset. Joudun siis turvautumaan mielikuvitukseen (jälleen).

ALKU

Ei mitään. Ei edes haise millekään. Mitä on haju? Olisihan se outoa että joku haisisi, vaikkei mitään ole. Tai ei se oikeastaan ole outoa jos ajattelee nykypäivää. Joskus tässäkin ajassa on haju, vaikkei ketään ole paikalla tai kukaan ei tunnusta.

Olihan tussahdus. Pitävät varmaan tulevaisuudessa isonakin paukkuna. No niin. Nyt on sitä materiaa. Tätä tuli nyt aika paljon. Pitäisiköhän tätä vähän levitellä laajemmalle niin mahtuu täällä luomaan. Se on aina ikävä näissä luomishommissa, jos työkalu putoaa ja kurotat sen perään, niin tuuppaat jotain takapuolella tai sitten lyöt otsan johonkin niin, että ainakin lippahattu putoaa. No nämä kappaleet leijuvat aika hyvin niin annetaan niille vähän alkuvauhtia.

No niin on nyt sitä materiaa. Mitäpäs sitten. Säpinää ja säihkettä pitäisi saada. Täällä on melko pimeää ja luominen näppituntumalla ja käsikopelolla ei oikein kuulosta luottamusta herättävältä. Laitetaan osaan materiamöhkäleistä valo. No niin. Aika metka efekti. Pikkaisen alkaa huimata tämä hyörinä ja pyörinä. Pitää varmaan skaalata tätä mittakaavaa hieman. Jep. Näyttää hyvältä. No niin nyt on materiaa ja liikettä. Valoakin on.

Tässä alkuvaiheessa luomistyötä pitää luoda järjestys. Ei muuten voida mennä asioiden edelle, ellei ole järjestystä, jolla mitataan asioiden paikka ja se miten ne ovat toisiinsa nähden. Siis luodaan systeemi, jolla asetetaan asiat järjestykseen. Annetaan näille vaikka nimeksi numerot. 2, 3, 5, 7, 11, 13, 17, 19, 23, 29, 31, 37. Tässähän sitä piisaa aluksi näitä numeroita. Jos tarvetta tulee, niin keksitään muutama lisää, eiköhän sillä pärjätä melko pitkään.

Aika kolkkoa. Tässä näitä möykkyjä on pitkin poikin. Ei ne alkunumerot auttaneet. Pitäisiköhän huvin vuoksi laittaa näihin vähän eloa. Jospa vaikka jonkun oudon voiman – hehhee. Jos nämä isommat olisivat voimakkaampia ja ne vetäisivät magneetin lailla pienempiä kappaleita puoleensa. Ei toimi. Klonk klonk. Eivät nämä olekaan magneettisia. Hmm. Isommat voisi olla vetovoimaisempia pienempiä kohtaan. Ryskis. Nämä ovat taas yhtenä klimppinä. Taisi tulla liikaa tätä vetovoimaa. Pienennetään vähän, noin, ja tuuppaan nämä taas loitommalle. Pitää keksiä tälle vetovoimalle joku myyvä nimi. Se voisi olla G – voima, tai jotain. Taidanpa jatkaa huomenna tätä projektia.

3.päivä. Nyt kun alkunumerot on keksitty, niin voidaan jo numeroida päivät. Järjestys sen olla pitää, tässäkin projektissa. Tarvitaan jotain muuta noiden yksitoikkoisten möhkäleiden päälle. Mitähän minulla on täällä mukana. On niin hämärää, ettei oikein näe. Tässä olisi alkuun tällaista liimaa ja tuossa olisi noita tummia, mitähän nekin on. Voisinkohan sekoittaa nämä tummat tuonne liimaan ja tökätä koko buljongin tuon yhden kökkäreen päälle. Noin. Ja tuonne tipautetaan vielä vähän. Tuli aika vekkuli hyytelö. Jotenkin kuhisee oudosti. Katsotaan huomenna.

5. päivä. Aika mukavia ovat nämä numerot. Kappas. On melkoinen huiske ja vilinä tuon yhden möhkäleen päällä. Tuntuu siltä, että tuo kasa vain kasvaa ja kasvaa. Ja kasvaakin aika hirveää vauhtia. Mitähän niissä tuubeissa oli. Hm. Limaa ja tumia. No ei ihme. Pitää keksiä jotain millä tuo pysähtyy. Laitetaan tänne vielä yksi tauti, niin eiköhän näiden tohveleiden elämä ala hieman rajoittua. Noin. Aika metka projekti.

7. päivä. Meni hiukkasen myöhään eilen. Taidan pitää lepopäivän. Jos vaikka jonkin ajan kuluttua kävisi katsomassa miten se projekti etenee. Siitä voi saada vaikka hyvänkin tutkimuskohteen pitkälle aikavälille. Ei ehkä niin hyvä kuin viimeksi.

---

Jos ei tästä projektista tullut valmista, niin mitenkähän käy seuraavalla kerralla.

Ihkan uhkeaa, uhkarohkeaa uhmaa kohtaan, uhkaan ehtiä loihtimaan aiheen, johon hänen huolenaan huviksemme havainnollistaa huima kohtaus. Hetken hahmotelma, johon h hiipii sanoihin, jokaisheen. Humala huvittakoon aiheena.

Supattajan paluu

Mikä hemmetin Supattaja? Lehden kirjoitus ei vastannut kysymykseen. Supattaja oli kuulemma taas kaupungissa. Entä sitten? Miksi hänestä kirjoitetaan lehdissä? Professori Kutvonen ei voinut peitellä pahennustaan edes noustessaan tapansa mukaan bussiin numero 13, joka veisi hänet yliopistolle. Bussi oli normaalia täydempi, ja joka toinen paikka oli jo varattu. Professori päätti istua keski-ikäisen miehen viereen. Viereisellä penkillä lojui ilmaislehti, jonka pikkuotsikko kiinnitti professori Kutvosen huomion. "Supattaja taas kaupungissa". Jostain syystä otsikko ärsytti professoria niin paljon, että hän tokaisi vierustoverilleen asiasta. Mies ei ollut ilmeisesti kuullutkaan uutisesta, ainakaan hän ei reagoinut professorin purkaukseen mitenkään. Professorin mielestä asiasta oli syytä keskustella ja hän päättikin korottaa ääntään ja perusteli taitavaan tyyliinsä argumenttinsa uutisen mahdottomuudesta ja eräiden ihmisten kyltymättömästä julkisuudenhimosta. Juuri jokin aika sitten lehdessä oli ollut jonkun nollajulkkiksen tyttöystävän haastattelu otsikolla "salarakas kertoo". Ketä kiinnostaa nollajulkkis ja mikä tekee jostakusta "salarakkaan"? Asia oli haastattelussa painottunut kuviin, mikä kenties selitti miespuolisten lukijoiden kiinnostuksen aiheeseen, mutta maailmanparannukseen ei artikkelista todellakaan olisi. Vierustoveri ei vieläkään ilmaissut omaa kantaansa, katseli vain tylsistyneenä bussin ikkunasta ulos. Professori päätti lisätä hoyryä ja siirtyi julkkiksista arvostelemaan poliitikkoja. Kuinka jotkut voivat tehdä elämäntyönsä edustamalla ja puhumalla. Kyllä oikea tieteentekeminen, kuten professorin omalla laitoksella suorittama kielen possessiivisuffiksin näivettymisen aiheuttamien ymmärrysaikeuksien kulurakenteen kartoitus yhteiskunnassa oli rehellisempää toimeentuloa. Ja tärkeää.
Viidentoista minuutin ajon ja professorin tauottoman puheen jälkeen vierustoveri poistui bussista. Professorin katse seurasi miestä hetken tämän nostaessa kännykän korvalleen oudon helpottuneen ja samalla kiihtyneen oloisena. Varmaankin jotkut muutkin bussin matkustajat olivat jo kuulleet professorin puhetta ja aihe kiinnosti varmasti heitäkin, joten professori päätti nousta paikaltaan käytävälle seisomaan, josta saisi paremman otteen yleisöstä. Vaikkei bussin käytävä mikään puhujapönttö ollutkaan näkisi siitä ainakin yleisn reaktiot paremmin kuin selin heihin istumalla. Suuripa oli professori Kutvosen hämmästys, kun koko bussin peräosa oli aivan tyhjä. Ei matkustajan matkustajaa missään. Jopa muutama penkkirivi professorin paikan etupuolelta oli tyhjentynyt. Etupenkeissä sentään vielä istui yleisöä, ja kuljettajaa varmasti kiinnostaisi oikea tiede ja se kuinka perfektin partisiippi oli kehittynyt vuosien saatossa ja liittyi viikinkien ryöstöretkiin Turun seudulla. Siitä ei ollut vielä lehdessä mitään ollutkaan, vaikka professori oli jo kirjoittannut kuusi kirjaa aiheesta pöytälaatikkoonsa.
Yhtäkkiä kuljettaja pysäytti bussin, vaikkei pysäkkiä ollut lähimaillakaan, avasi eutoven ja kehotti matkustajia siirtymään juosten ulos. Kun matkustajat olivat pihalla, kuljettaja seurasi perässä. Professori oli yksin bussissa. Mitä tämä nyt oikein oli? Ja keitä olivat nämä poliiseiksi naamioituneet siniasuiset miehet, joita tulvi etuovesta sisään patukat ojossa? Miksi he tulivat juuri häntä kohti? Hänhän oli vain jutellut ihmisten kanssa, eihän hän ollut ketään aseella uhannut. Mutta mistä 9-millinen pistooli oli ilmestynyt hänen käteensä?

Otsikko aamun lehdessä "Supattaja vihdoinkin raudoissa". Aseistautunut ja ilmeisen vaarallinen mieshenkilö piti bussilastillista panttivankina toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Mies oli poliisin vanha tuttu, joka oli paennut vankimielisairaalasta tekeytymällä yhdeksi vierailulla olleista yliopiston tutkijoista. Kielentutkijoiden mielenkiinto oli kohdistunut tähän "Supattaja"-lempinimen saaneeseen mieshenkilöön sen jälkeen kun kolme tämän sellikavereista oli tehnyt itsemurhan mystisissä olosuhteissa. Mies sai lempinimensä siitä, ettei hänen puheestaan saanut mitään selvää, hän puhui niin hiljaisella äänellä. Kun tutkijat olivat nauhoittaneet miehen puhetta ja voimistaneet sitä riittävästi saadakseen siitä selvää oli käynyt ilmi, että mies puhui jotain tuntematonta kieltä. Myöhemmin selvisi, ettei kyseessä suinkaan ollut mikään tunnettu kieli, vaan todellakin tuntematon kieli, jota ei miehen lisäksi tuntunut kukaan hallitsevan. Mielentasapainoltaan järkkynyt mies kiehtoi sensaatiojournalisteja, jotka kirjoittelivat Supattajasta juttuja aina silloin tällöin. Oli odotettavissa, että Supattaja saisi tällä kertaa elinikäisen passituksen erityistarkkailuun vankimielisairaalan vähemmän pehmustetulle osastolle. Siellä saisi supattaa mielin määrin. Supattaja oli saatu kiinni neuvokkaan bussimatkustajan avulla, joka oli bussista poistuttuaan soittanut poliisille ja ilmoittanut millä linjalla oli ja mihin menossa. Vähän ennen yliopiston pysäkkiä poliisi oli tehnyt onnistuneen äkkirynnäkön kuskin avustuksella.

---

Oli sen verran mainio tuo historiallinen kirjoitus Lapuan liikkeestä, että ensi kerralla aiheeksi voisit ottaa aiheeksi tieteellisen "alkuluvut, -eläimet ja -lima". Tulee mieleen eräskin seuraleikki, jossa piti näytellä vastajoukkueen antama aihe ja saada oma joukkue arvaamaan se. Vaikeimmat käsitteet olivat "paratiisi", "häkä". Itse selvisin jopa "Mowglista". Tuo otsikko kuulostaa todella hankalalta. Haluatko luovuttaa?

Lapuan liike ja suomalaiset tanssit

Se oli Ihan (hän ei halua nimeään murjottavan näin) uusi, mielet sekoittava tarina esineestä ja sen ytimestä. Liekö itsekin asiaa harrastanut?

Ei ollut tämänkertainen tehtävä helppo. Jo toisella yrittämällä saatiin aikaiseksi tilanne, josta ei ole muuta ulospääsyä, kuin kirjoittaa sekava hölynpöly, jota ei edes kehtaa antaa luettavaksi. Toisaalta kun leikkiin ryhtyy, niin leluja on lainattava.

Hieman taustaksi tietoa siitä, että Lapuan Liike oli 1929 - 1932 Suomessa vaikuttanut järjestö, jonka tarkoituksena oli poistaa kommunismi ja – nistit Suomesta. Tästä ehkä tunnetuimpina tapahtumina ja niminä olivat liikettä johtanut Vihtori Kosola ja Mäntsälän kapina sekä kyyditykset Neuvostoliiton rajalle. Samaahan yritti myös Joseph McCarthy Yhdysvalloissa 1950-luvun alussa, siis sitä kommunistien poistoa.

Suomalaisista tansseista kokemukseni on hieman vähäisempää ja hallitsemattomampaa. Jossakin olen kuullut luontevan kuvauksen tästä toiminnasta: ” Joutavanpäiväistä pyörimistä hyvän tavaran ympärillä”. Tuon paremmin ei tätä voisikaan kuvata. Kiitos kuuluu tämän ajatuksen esittäjälle.

No kun ylimääräinen ja kaitseva paatos on ohi päästään asiaan, eli:

---

TANSSIMATKA

Hillevi katseli kahvitauon jälkeen ilmoitustaulua työmaan tuhruisessa keittiössä. Joku myi pinnasänkyä ja toinen halusi rullaluistimet. Jumppakurssitkin olivat alkaneet ja kesäkiloille piti antaa kyytiä ennen seuraavaa lihomista jouluna. Hullua, ajatteli Hillevi. Hän ei juuri kiinnostunut keski-ikäisten ja ylipainoon taipuvaisten naisten pyllistelytuokiosta. Kerran oli käynyt ja päättänyt olla sen koommin käymättä. Onneksi ei tullut ostettua niitä trikoita, että säästyihän sekin raha.

Hillevi Ura oli innokas tanssija. Hän oli kiertänyt Suomen kaikki lavat moneen kertaan miehensä Unton kanssa, ennen kuin Unto menehtyi ennenaikaisesti saunareissulla toissajuhannuksena. Ei Hilleviä surettanut, oli elämä ollut sen verran vilkasta Unton kanssa, ettei päässyt juuri sammaloitumaan. Välillä kaipasi yhteisiä lavareissuja tosin. Ainoa asia, jota Hillevi katui ja vihasi vieläkin olivat Unton sukunimen aiheuttamat hankalat tilanteet. Unto oli Suppo. Unton vaatimus oli ollut yhdistelmäsukunimi, eikä Unto Suppo-Ura ollut juuri Pers-Vakoa kummempi, kuultu oli.

Samassa Hillevi havahtui muisteloistaan ja näki ilmoituksen taululla:

Tanssimatkoja
Pääset kotioveltasi lavatunnelmaan helposti.
Ilmoittaudu mukaan

Taksipalvelu V. Kosola /
Lapuan Liike- ja Seuramatkat Oy

Tässähän olisi varmaan jotain, josta saisi taas ryhtiä elämäänsä. Sosiaalinen Hillevi oli hiljentynyt ja rauhoittunut, jopa taantunut Unton poismenon jälkeen ja ystävätkin olivat yrittäneet saada ennen niin iloista Hilleviä taas elämän syrjään kiinni. Taidanpa kysäistä likoilta lounastauolla, josko heistä joku olisi kiinnostunut lähtemään mukaan.

Lounastauko tuli ja meni ja Hillevin ehdotus oli saanut yllättävän suuren kannatuksen lähinnä eronneiden ja karanneiden osastolta. Päätettiin yhdessä tuumin selvittää minne seuraava reissu suuntautuisi ja pääsisikö vielä mukaan. Porukka oli lähinnä samaa jumppapaarman puremaa pyllistelijää, joista Hillevi ei juuri välittänyt tai ollut ystävystynyt kenenkään kanssa, mutta ainahan sitä voi yrittää. Miehiä ei jostain syystä saatu mukaan. Liekö ehdoton kielto omien eväiden nauttimiseen taksiyhtiön puolelta hieman rajoittanut osallistujien intoa. Koska lauantain matkaan lähtenyt seurue koostui pääasiassa naisista, oli herra Kosola ehdottanut, että matka suuntautuisi hieman idemmäksi, jolloin tanssipartnereista ei olisi niin suurta pulaa.

Kun taksi- tai oikeammin bussimatka alkoi, oli tunnelma melko intensiivinen. Kiellosta huolimatta oli jollakin seurueen rouvista posket punakat muustakin kuin puuterista ja kikattelu alkoi hieman kaupungista ulospääsyn jälkeen. Kävi myös selväksi, ettei rouvien matkatavaroihin käytetty alkoholi ollut ihohuokosten puhdistamiseen vaan puheen sosiaalisuuden lisääntymiseen ja tarinoiden ronskiutumiseen. Ei ollut helppo matka Kosolan akan pojalla, ei.

Matkan kohde oli Etelä-Suomessa sijaitseva pieni kunta, jonka erittäin vilkkaalla tanssilavalla Suomen huippuiskelmätaiteilijat ja tangokuninkaalliset kilvan kävivät esiintymässä sen ainutlaatuisen tunnelman ansiosta. Koska lava houkutteli runsaasti miespuolisia asiakkaita, olivat muutamat yrittäjät havainneet tässä hyvän markkinaraon tanssihaluisten rouvien kuskaamisessa. Kosolan Villekin oli halukas laajentamaan liiketoimiaan ja saamaan lisää tienestejä jokapäiväisen koulukyydityksen ja eläkeläisten terveyskeskusajelujen lisäksi. Rahasta oli krooninen puute, kun yritystä piti kehittää ja laajentaa. Uutta kalustoakin oli tullut hankittua. Tämä saattaisi olla jonkin aikaa rahasampona nuorelle yrittäjälle. Tälläkin kertaa oli saanut kutomolta kaksitoista rouvaa reissuun ja äänen tasosta päätellen minibussissa oli tähän asti tyytyväisiä asiakkaita.

Matkalla pysähdyttiin suureen liikennekeskukseen (ent. bensa-asema) ja nautittiin salaattipöydästä ”jotain kevyttä, että ei ahdista tanssiessa” ja päälle muutamat kuivat valkoviinit, koska ”olut alkaa niin hirveesti pissittää”. Tunnin päästä desibelitasoltaan entistä uhkeampi naisjoukkio saatiin minibussiin ja nokka kohti itää. Ilmeisesti edellisen pysähdyksen aikana myymäläpuolelta matkaan tarttui muutakin rusehtavaa kuin sukkahousut, koska bussin takaosasta alkoi välillä kuulua tsupsahduksia ja kilinää. Parempi olla nyt puuttumatta asiaan, ajatteli Ville ja keskittyi yhä hartaammin ohjastamaan bussia GPS -laitteen ohjeiden mukaisesti.

Perille päästiin kuin päästiinkin (muutaman luonnon vaatiman tauon jälkeen) ajoissa ja ennen kuin tanssit olivat ehtineet kunnolla alkuun. Hillevikin tunsi olonsa iloiseksi ja vapautuneeksi. Osittain tähän syynä oli mukava seura (aivan eri porukka kuin se joka lähti matkalle) ja ehkä hivenen huoltoasemalla nautitut valkoviinit ja loppumatkalla juodut siideritkin. Ehkäpä tällä reissulla olisi hieman vipinääkin tanssin ohella luvassa. Tytöt kirmasivat lavalle sisään päästyään suoraan kanttiinin puolelle (tosin vessan kautta, nenien valkaisun vuoksi) ja nauttivat muutamat rohkaisut ennen kuin hakuvuoro osuisi kohdalle. Jägermeister tuntui ensipuraisultaan Hillevistä yskänlääkkeeltä, mutta tyttöjen mielestä se olisi paras rohkaisu tanssi-illalle. Hillevistä tuntui, että kaksi olisi paikallaan.

Alkuilta meni mukavasti paikallisen yhtyeen soitellessa tunnettuja suomalaisia tanssikappaleita ja hieman unohtuneita tanssiaskelia palautellessa. Musiikki raikui ja meteli kohosi sitä mukaa, kun kanttiinin jääkaapin ovi kävi. Tunnelma oli kuitenkin ystävällinen, mutta riehakas. Pikkuhiljaa kaikki seurueen rouvat löysivät partnerin, jonka kanssa tuli tanssittua peli jos toinenkin. Vessassa käytiin vaihtelemassa kokemuksia ja tirskumassa toivottomimpien yrittäjien tyylejä. Hillevistä tuntui jälleen hyvältä ja elämä alkoi voittaa.

Äkkiä, niin kuin aina, tilanne muuttui dramaattisesti. Paikalliset naisihmiset alkoivat saada pikkuhiljaa tarpeekseen vieraista ”ämmistä” ja pienen nokittelun jälkeen olikin ilmiriita valmis. Ilmeisesti joku seurueen naisista oli hakenut liian monta kertaa samaa ukkoa, jota oli jo paikkakunnalla varattu tiettyyn taloon isännäksi. Hetkessä tanssilava muuttui kirkuvaksi ja huutavaksi mylläkäksi, jossa kukkamekot ratkeilivat ja kampaukset sekoittuvat, kun naiset alkoivat ottaa toisistaan mittaa joukolla. Hillevikin sai heti taistelun ensi tuoksinassa pienestä, terävästä nyrkistä nenäänsä ja todellisuus pakeni tummaan usvaan.

Herättyään Hillevi huomasi käsiensä ja jalkojensa olevan aivan puuduksissa. Silmiä ei uskaltanut avata, koska päänsärky oli mieletön. Hillevi yritti rauhallisesti liikutella käsiään ja jalkojaan, mutta mitään ei tapahtunut. Hän raotti varovasti silmiään ja havaitsi olevansa bussin penkillä istuvassa asennossa, jalat ja kädet teipattuna harmaalla teipillä ranteista ja nilkoista yhteen. Hillevi käänsi varovasti päätään ja näki ympärillään runneltuja naisia repeytyneissä mekoissaan, valuneissa meikeissään, mustelmissaan ja naarmuissaan samalla lailla pakattuina kuin hänkin. Auto oli liikkeellä ja ulkona oli pimeää. Bussin etuosan kello näytti puolta kolmea ja kuljettaja murisi itsekseen jotakin. Matkustamossa ei kuulunut muuta kuin humalaisten naisten epäsäännöllistä kuorsausta ja välillä itkeskelyä. Tunnelma oli hieman muuttunut puolessa vuorokaudessa.

”Vittu että osaakin vituttaa”, tuumi Ville. Ei olisi pitänyt ryhtyä näiden akkojen kuskaamiseen. Rahaahan tästä tulee, mutta milläs muilutat nämä takaisin kotioville huomaamattomasti, mainehan tässä menee. Ja saatana vielä Etelä-Suomen läänin alueelle tuli porttikielto Lapuan Liike- ja varsinkin saatanan Seuramatkoille seuraavaksi 10 vuodeksi. Ei olisi pohjalaisakoista uskonut. Varsinkin viinaton tanssimatka suomalaisen tanssin kehtoon tanssilavalle oli ollut melkoinen katastrofi. Taitaa olla turvallisempi ruveta kuskaamaan vaan Marttoja Ruotsin laivalle vuosikokouksiin, niin välttyy tällaiselta Mäntsälän kapinalta.

---

Seuraavaksi voimme lukea Ihan uudemman, vertahyytävän tarinan Supattajan Paluusta…