Soppa, osa 2/?

Jone heräsi säpsähtäen. Äkkinäinen pään nostaminen ei sittenkään ollut paras mahdollinen tapa nousta, hän huomasi ohimoaan sisäpuolelta takovan tikan aloittaessa urakkansa, eikä nakuttaja todellakaan ollut tuntipalkalla. Jone painoi pään takaisin tyynyyn vain huomatakseen makaavansa lattialla täysissä pukeissa ilman tyynyä, peittoa tai edes mitään patjankaltaistakaan. Hikikarpalot punnersivat pihalle tikan nakuttamista pienen pienistä koloista. Mutta jos päässä kerran on hikeä, pitäähän se päästää ulos. Tulikohan eilen juhlittua, Jone mietti, ja samassa hänen mielessään välähti kirkas muistikuva viuhahduksesta torin ympäri. Olikohan niin todella tapahtunut? Joku hullu oli kirmaissut ilkialasti halki kaupungin keskustan. Hulluna humalassa varmasti. Jonen muistikuvissa tupaten täydet terassit olivat osoittaneet suosiotaan vihellellen ja kannustaen viuhahtajaa yhä kovempaan juoksuun. Poliiseja ei paikalle ollut tullut, hän oli juossut niin kovaa kuin pääsi ja sitten kiihdyttänyt. Olen aina ollut kiriherkkä, ajatteli Jone, hetken jo mielissään, sitten harmistuneena tajutessaan mitä oli tehnyt. EI VOI OLLA TOTTA! Enkö koskaan opi olemaan tekemättä tyhmyyksiä. Housun taskusta Jone kaivoi rypistyneen vitosen setelin, sen saman, josta oli edellisiltana oli poikien kanssa lyöty vetoa. Vaivainen vitonen! Miten minut aina saadaan näihin hommiin?
Jonen riesaksi oli sattunut myös isäänsä vaivannut äkkipikainen luonne ja lähes suuruudenhulluudeksi asti paisunut kunniantunto. Muinaisen Japanin samurait antoivat nöyryyttää itseään ennenkuin Jone myönsi virheensä tai rikkoi antamansa lupauksen tai perui sopimansa. Jone piti sen mitä lupasi. Äkkipikaistuksissaan hän vain lupasi milloin mitäkin. Juosta nyt ilkosillaan torin ympäri! Luvattu ja tehty olivat Jonen sanakirjassa synonyymit, tai olisivat olleet, jos hän olisi tiennyt mitä synonyymi tarkoittaa. Ei Jone tyhmä ollut, hän ei vain ollut käynyt kouluja kuin nimellisen minimimäärän. Keskittymishäiriöisenä hänen oli ollut vaikea seurata opetusta ja häirittyään sitten muitakin, Jone vietti useimmat oppitunneista koulun käytävällä istuskellen. Toisin kuin kärpäspaperiin, Jonen päähän ei ollut koulusta tarttunut kuin tervettä auktoriteetin uhmaa.
Elämä on suoraviivaista ja helppoa, kun on Jone. Nytkin säästyi pukeutumisen ja suihkun vaiva, kun vaatteet olivat jo aamusta saakka valmiiksi päällä. Positiivinen elämänasenne kruunasi Jonen luonteen. Ilman sitä hän olisi todennäköisesti ollut jo tähänkin ikään mennessä kokenut linnakundi, välillä vapaalla vain palatakseen telkien taakse jostain pikaistuksissa tehdystä pikkurikkeestä. Valloittava hymy ja pilke silmäkulmassa pitivät kanssakulkijat rauhallisina, eivätkä edes hänen ystävänsä kehdanneet käyttää Jonea liiaksi hyväkseen kenties juuri tämän myönteisyyden vuoksi. Kun satoi, Jonen parvekekukat kukoistivat, kun räiski loskaa ja räntää, ei Jonella ollut tukala hiki eikä sellaista säätä ollutkaan, joka ei häntä olisi tavalla tai toisella miellyttänyt.
Tyhjänpuhujista ja huijareista Jone ei välittänyt. Hitlerinä Jone olisi toimittanut nuo kaksi ihmisryhmää keskitysleireille. Kuinka joku saattaa luvata yhtä ja pettää? Kieli oli niin ainutlaatuinen lahja, ettei sitä olisi saanut käyttää väärin oman edun tavoitteluun. Lupaukset olivat pyhiä sopimuksia ihmisten välillä ja niiden rikkoja tulisi poistaa ihmisyhteisöstä, ettei hän voisi tehdä niin uudestaan. Ei ollut yksi eikä kaksi televisiota, jotka olivat saaneet tuta Jonen vihan kukkamaljakon tai oluttölkin iskeydyttyä niiden kuvaputkeen, yleensä poliittisen keskusteluohjelman aikana, erityisesti vaalien jälkeen. Monesti teemana oli ollut vaalilupausten muuttuminen vaalivoiton jälkeisiksi selityksiksi "Kyllähän kaikki ymmärtävät, ettemme me tässä tilanteessa voi vastuuntuntoisena puolueena lunastaa ainuttakaan antamistamme lupauksista sellaisenaan...KRRÄÄÄSH!"
Kännykän soi. Jonen taskusta alkoi kuulua thaimaalaisen pop-bändin edelliskesäinen hittikappale. Kykenemättä kaivamaan puhelinta tiukkojen farkkujensa taskusta selällään maaten Jone nousi ylös, oli pyörtyä, nousi pystyyn hetken hengähdettyään ja vastasi puhelimeen:
- Jone, Jone sanoi.
- Sun on tultava tänne, selvästi innostunut ääni luurista sanoi.
- Häh?, Jone ihmetteli kykenemättä yhdistämään ääntä keneenkään tuttuunsa.
- Oletko sä hereillä?, ääni kysyi, Minä täällä.
- Ai? Jone tokaisi mieli edelleen pimeänä kuin haisunäätä huopatossutehtaan kellarissa.
- Niin, sun on tultava tänne. Ja heti!, ääni vaati.
- Okei? Mä tuun, Jone myöntyi ajatellen siten pääsevänsä eroon tästä kummallisesta häiriköstä.
- Mä oon Kuusimajalla täällä Kettujärven rannalla. Löydäksä tänne?, ääni jatkoi.
- Lähde heti tuleen, mä ootan täällä majalla. Tää on MAHTAVA juttu. Sun on tultava heti!, ääni intoili.
Suljettuaan puhelimen Jone tuijotti hetken käsiään. Eihän tää oo mun kännykkä! Kenenkä tää sitten on? Viuhahdusmuistikuvan jäljiltä loput illan muistijäljistä olivat nolouttaan menneet piiloon. Toi äskeinen kaveri varmaan tietää kenelle se soitti. Kettujärvihän on tässä ihan lähellä ja eiköhän se Kuusimajakin sieltä löydy.
Jone nappasi auton avaimet, kasteli lähtiessään vielä ikkunalla olevan basilikan ala-astian, vilkaisi laskevaa ilta-aurinkoa ikkunasta (olenko nukkunut koko päivän), sulki käytävän oven ja lompsi rappukäytävää alas autotalliin. Hetken kuluttua pesun tarpeessa oleva Nissan Sunny kiihdytti autotallista suuntanaan Kettujärvi.