perjantai 2. marraskuuta 2007
Höyry-Hiiri ja poikamiesboksi
“Puh-mitä-puh-on-oi-puh-kein-puh-tapah-puh-tunut?”
“Ei mitään”, äksähti Kaarle.
“Mutta-puh-enhän-puh-minä-puh-mikään-puh-sokea-puh-lepakko-puh-ole!” vastasi Höyry-Hiiri päättäväisesti. Se saisi vielä selville mikä oli saanut Kaarle Siilin kauhun valtaan.
“Vastaa-puh-minua-puh-ei-ole-puh-yhtä-puh-helppoa-puh-tyrkätä-puh-sivuun-puh-kuin-puh-Nalle-puh-Puhia-puh-tai-puh-sitä-puh-Rasmus-puh-Nallea-puh” puuskutti Höyry-Hiiri päättäväisesti.
“Mutta minun on juostava, muuten palan” huudahti Kaarle hädissään, “etkö näe, että piikkini savuavat!”
“Missä-puh-tuli-puh-on-puh-puh-puh-jennut-puh?” ylämäessä Höyry-Hiiren puuskutus paheni vielä entisestään. Talven jälkeen sillä oli aina huono kunto ja puhuminen juostessa ei todellakaan ollut helppoa, ilmaa ei meinannut riittää hengittämiseen.
“Mäen päällä voimme pysähtyä!” huusi Kaarle Höyry-Hiiren uhatessa jäädä jälkeen. Höyry-Hiiri sai selvästä tavoitteesta uutta voimaa ja päätti jaksaa mäen päälle.
“Py-puh-sähdy-puh-tään-vaan-puh!” se vastasi. Hetken kaverukset pinkoivat ylämäkeen ja Kaarlen siilimäinen suhina ja Höyry-Hiiren puhina olivat ainoat äänet. Mäen päällä kasvoi puu, suuri tammi, jonka lehdet eivät olleet vielä puhjenneet, mutta jonka vahvat oksat tarjosivat pienille eläimille suojaa ilman saalistajilta. Illan hämärissä Pauli Pöllö oli usein nälissään ja sen “huhuhuu” -huudot jäädyttivät veren kaikkien pienotusten suonissa.
Tammen juurella ei ollut vaaraa ilman saalistajista. Kaarle aloitti tarinansa:
“Olin löytänyt aivan unelmapaikan poikamiesboksikseni. Siinä oli kolme vankkaa seinää, korkea katto ja pehmeä lattia.” “Kuulostaapa-puh-idylliseltä-eli-puh-puh-puh-taan-paratiisimaiselta.” kommentoi Höyry-Hiiri,
“Niin, vankat seinät olivat betonia, niitä ei tuuli kaataisi, niinkuin edellisessä boksissani.” Kaarle kehui.
“Puh-pah-puh-vi-laatikkohan-ei-puh-pahaa-tuulta kestänyt.” muisti Höyry-Hiiri.
“Ja sitä ennenhän-puh-puuhastelit-puh-puu-puh-vajassa. Puh-puu-puh-han-ei-ole-niin-puh-vankkaa-kuin-be-puh-toni.”
“Ongelma ei ollutkaan seinissä, niissä ei ollut susia, eikä niiden läpi susikaan olisi päässyt.” Kaarle jatkoi, “sen sijaan katto oli tämän asunnon heikko kohta.”
“Ei-puh-kai-iso-puh-paha-susi-vain-päässyt-puh-puh-puh-kumaan-sisään?” Höyry-Hiiri kysyi kauhuissaan. Mikään ei ollut Höyry-Hiirestä niin pelottavaa kuin nähdä suden nälkäinen kuono työntymässä oravan pesään.
“Ei, vaan jotain paljon pahempaa” Kaarle sanoi lähes kerskaillen.
“Mikä-puh-voisi-puh-olla-vielä-puh-pahaa-puh-sutta-puh-pah-puh-pahempaa?” huokaisi Höyry-Hiiri, kauhuunsa melkein tikahtuen.
“Olin juuri käymässä iltalevolle, kun huomasin, että kämpän miellyttävä lämpötila alkoi hälyttävän nopeasti lähestyä sietämätöntä kuumuutta. Katsahdin ylöspäin ja huomasin katon hehkuvan punaisen kuumana.
“Puh-heh-puh-kuvan pu-puh-naisena?”
“Niin ja lapaluitten kohdalla olevat piikkini alkoivat savuta päistään. Siinä vaiheessa säntäsin pihalle, enkä olisi pysähtynyt vieläkään, ellet olisi sattunut paikalle, Höyry-Hiiri.”
“Mitä-puh-tapah-puh-tui?”
“Yläkerran naapurini oli ajattelemattomuuksissaan sytyttänyt asuntonsa palamaan. Näin ainakin epäilen. En kyllä tiennyt, että siellä kukaan asuisi.” Kaarle päätti tarinansa.
“Entäs-puh-nyt? Mitäs-puh-aiot tehdä-puh-seuraa-puh-vaksi?” kysyi Höyry-Hiiri tuohtuneelta ystävältään.
“En tiedä, mutta saa olla viimeinen kerta kun muutan grilliin asumaan.”
maanantai 29. lokakuuta 2007
Se tavallinen tarina
Kohtaus on keskeltä näytelmää. Jotain on pielessä ja pahasti. Mitä on kohtauksen tarkoitus? Mistä on tähän tultu ja mihin olemme menossa?
---
No, alkaako muistua mitään? Eikö vieläkään?
mpfhmm
Ei taida olla mitään käsitystä missä tai kuka sitä oikein ollaan?
khöh khöh
Ajattelepa asiaa vaikka näin: Sinulla ei ole mitään syytä uskoa selviäväsi täältä hengissä. Nyt tuntemasi kipu todistaa, että olet vielä hengissä, mutta se katoaa pian. Kivulla on tapana kadota, kun se pienenee tai kasvaa liian isoksi. Elimistö sulkee kivun pois. Tämä ei varmasti paranna muistia, mutta laittaa yrittämään kovemmin. Eli mitä oikein tapahtui eilen?
hmpf … khäh khöh … ttä. Vettä.
Vai vettä? No tässähän sitä. Olisit heti sanonut.
Khöf khöhöhhhöh Kiitos.
Nyt kun äänet on avattu, niin me pojat alamme laulamaan. Tai siis sinä alat. Sing, pliis.
Mutta kun en khöf khöf … osaa.
No, ei tämä mikään Sibelius-laulukilpailu olekaan. Kerrot vain mitä eilen tapahtui, niin Irmaa ei tarvitse tuoda tänne laulutunneille.
Irma?
Niin vai mikä Mirja se nyt oli. Se sinun eukkosi.
Maarit? Ei se laula. Se on kuollut.
Kuollut? Hm. Mutta entäs se punapää, jota pyörittelit siellä yökerhon lavalla?
Se on joku venakko. Raharasia.
No ilmankos se ei tiennyt mitään. Työtapaturma.
Ette kai te sille mitään?
Kuten sanoin kipu tulee ja kipu menee. Taitaa Tatjaanalla olla enemmän edessä sitä ensimmäistä ennen sitä jälkimmäistä. No se oli vähän väärillä vesillä kalastelemassa. Sitä sattuu. No niin, homman nimi on seuraava. Minä Hesekiel Trumpetti olen sinun syyttäjäsi, tuomarisi, valamiehistösi ja pyövelisi. Mikäli laulun taso tai tarinan juoni ei tästä eteenpäin ole sävähdyttävä ja mielenkiintoinen olen lähinnä sitä viimeistä, noin niin kuin kirvesmies.
Mutta kun enhän minä mit… aargh aaa perkkele. Aaaargh aaa … lopeta, lopeta. Jumalauta lopeta. Nyyhhhyyyhhyyh…. uuaaaaa.
Lopeta pillittäminen. Ei mies kuole vaikka korvanlehti puuttuu. Pannaan siihen Hansaplastia kun ollaan saatu hommat hoidetuksi. Tiedä vaikka saisit ehdonalaisen kuolemantuomion sijaan. Tässä kuule on tarinan kertojalla tulospalkkiot kohdallaan. Parempi tarina, lievempi tuomio. Eli kauniisti pyydan ma: saatana suu auki ja tarinaa tulemaan! Kohta et tarvii edes aurinkolaseja.
Ei silmiä, älä satuta silmiä..
Hehhee, enhän mä silmiä. Ajattelin lähinnä ton toisenkin korvanlehden poistamista, ei näet pysy reipanit päässä, kun ei oo sangoille paikkoja… nyt jos ei ala tarinaa tulemaan, niin alkaa tuomio kovenee. Mitä teit eilen iltapäivällä?
En muista… en muista
Auttaisikohan akuuttiin muistikatkokseen tällainen 9mm päänsärkylääke. Ei ihan suppo, mutta ilkeennäkönen on tämänkin annosteluaukko. Missä on miun rahat?
Ne on, en tiedä.
Voi vittu. Äijällä on aika heikon oloiset mahkut selvitä mihinkään suuntaan ja nyt muistin lisäksi petti vielä tietopuolikin. Sou mii tö mani. Se oli kokolailla puolimiljoonaa nykyrahaa ennen korkoja ja jos laitetaan alan markkinakorot ja markinaalit päälle, se on kokolailla miljoona. Se ei voi livahtaa sitymarketin pajatsoon tai tatjaanan eläkerahastoon. Miten sä mies oot hummannut puolimiljoonaa kahdessa viikossa?
Se vaan lipsahti… vähän kaikkeen. Mun piti kyllä maksaa…
No niin nyt sä oot juonessa kiinni. Nyt kuulostaa hyvältä. Toi piti on vaan väärä aikamuoto. Sun pitää maksaa. Piste. Eli ennen kuin seuraava uloke poistetaan kenttäkirurgialla, missä rahat?
Kasinolla, baareissa, Venäjällä, ravintoloissa, Tallinnassa…
Ja tästä mun pitäisi päätellä jotain. Eikö sulla vitun Tossavainen ole mun rahoja?
E-ei. Aaaaarrr… aaahhhaaaaaaa… lopeta lopeta lopeta…sattuu
No niin pitääkin. Nyt ei tarvi aurinkoisella säällä pitää kun lippistä. Mitenkäs me voitaisiin tehdä molempia osapuolia tyydyttävä maksuohjelma Tossavaiselle kertyneestä pääomavelasta? Paljonko ajattelet pystyväsi lyhentämään velkaa päivässä, sanotaan nyt vaikka seuraavan kuukauden ajan? Se on siis se velan takaisinmaksuaika.
Vitosen päivässä, korkeintaan kympin.
Korkeintaan kymppi? Sehän ei tee kun muutama satatuhatta. Mistä loput seittemän sataa?
Mulla on yks diili venäläisten kanssa… mut se on aika riski.
Aika riski? Eiks tää oo aika riski jo nyt. Sää oot nimittäin kuollut mies käytännössä jo nyt.
Mä lupaan sulle rahat kahdessa kuukaudessa. Ja korot päälle. Onko vielä luottoo?
Sä oot Tossavainen melkonen venkula. Mut mä oon pahassa välissä. Ne oli vähän niin kuin mun eläkerahat. Mä tarviin ne pian.
Saat takuuksi sen teollisuusalueen kiinteistön. Jos ei raha ole sulla kahden kuukauden päästä, saat sen. Sen arvo on yli 1,2.
Okei. Ja jos ei tule, niin…
…se tavallinen tarina.
…
Eli tämän tarinan voisi sijoittaa pienen paikallispankin neuvotteluhuoneeseen tai sitten vaikka johonkin pimeään ja kosteaan kellariin, jossa ei ole kuin yksi hämärä hehkulamppu, puinen tuoli ja kaksi miestä. Jokainen voi päätellä itse. Miten tarina etenee tai miten tänne on tultu, jäänee toistaiseksi arvoitukseksi. Toisaalta voisin mielelläni lukea seuraavaksi kansansadun. Ehkä jotain Kalevala-tyyppistä tai ehkä Grimmin satujen oloista. Ihka, saat uuden tarinan kerrottavaksesi aiheesta: Lentävä Lautanen.
torstai 18. lokakuuta 2007
TV-sarja
---
Joka jaksossa käsitellään päähenkilöä kahtena eri aikakautena. Esimerkiksi voidaan seurata päähenkilöä nykyisyydessä ja näyttää jotenkin lisäarvoa tuova tarina hänen lapsuudestaan. Tällöin lapsuuden tarinan merkitys nykyisyydelle paljastuu.
Itse asiassa ajan käytössä voidaan mennä vielä pidemmällekin. Voidaan tarkastella ihmisyksilön geneettistä kehitystä kertomalla ensin isästä ja sitten pojasta aikuisena. Mikään ei estä tarinoita poikkeamasta jopa vuosilla tai vuosisadoilla toisistaan, jolloin mukaan saadaan vaihtelua ja kenties jopa laajempia teemoja.
Sukulaisuussuhteita osoitetaan käyttämällä jaksosta toiseen samoja näyttelijöitä samoilla tai samantapaisilla nimillä. Päähenkilöä esittää yleensä sama hlö, eli on kahdessa roolissa joka jaksossa.
Vaatetuksella ja lavastuksella on suuri merkitys aikakauden osoittamisessa. Tehokeinona käytetään "stereotyyppisiä" aikakauden kuvauksia. 1700-luku eroaa selvästi 1970-luvusta, jonka erottaa helposti 1960-luvun hippeydestä tai itäaatteista.
Ensimmäisen kauden tarina huipentuu murhaan, jonka tekee yllättäen psykopaatiksi paljastuva päähenkilö. Koko kauden päähenkilön edesottamuksia seurannut katsoja yllättyy täysin viimeisen jakson paljastuksesta, vaikka vinkkejä päähenkilön omatunnottomuudesta on annettu pitkin kautta. Omatunnoton kaveri on tähän mennessä ollut mitä miellyttävin, suorastaan charmikas, tuttavuus. Tosin hänen esi-isillään on ollut aina joku muu kanava väkivaltaisuutensa purkamiseen, sota tai muu kahakka. Jopa isänsä oli Vietnamissa.
Psykologiselta kannalta sarja on tukevalla pohjalla sikäli, että on tiettyjä todisteita siitä, että psykopaattisuus periytyy. Psykopaatti ei tapa välttämättä huvikseen vaan koska haluaa jotain eikä tunne empatiaa tai syyllisyyttä (se voidaan katsoa synnynnäiseksi ja perinnölliseksi aivovaurioksi). Empatian ja syyllisyyden puute voidaan osoittaa aikaisemmissa jaksoissa pienin elein.
Kymmenosainen sarja jakautuu alun esittelyjaksoihin (kolmessa ensimmäisessä tuodaan estradille uusia henkilöhahmoja) ja huipentuu kymmenennen jakson murhapaljastukseen. En tiedä vielä kaikkea, ja pistän tarkemmat jaksokohtaiset kuvaukset wikiin. Pääjuonen kuljetuksen lisäksi täytyy kehitellä naapurustossa tapahtuvia sivujuonia. Huomaakohan tästä, että olen katsellut viime aikoina Täydellisiä Naisia liiankin tiheästi?
torstai 4. lokakuuta 2007
Sydvesti - Villen syntymä
Näinhän sen tarinan kuuluisi alkaa, mutta eipä vainenkaan. Se, että tarinan pitäisi kertoa Sydvesti-Villen syntymästä, ei ole ehkä reilua tai edes järkevää, ellen ensin kerro hieman Sydvesti-Villen elämästä ja ennen kaikkea kuolemasta. Olisihan se kerta kaikkiaan yksinkertainen tapahtuma kuvattavaksi, tuo pelkkä syntymä, mikäli emme kysy asiaa Villen äidiltä.
Sydvesti – Villen kuolema on hieman monivaiheisempi ja epäselvempi kuin syntymä, sillä sitä ei ole virallisesti tapahtunut. Siis Ville ei ole kuollut, mutta ilmassa leijuu vahva epäily siitä, että näin on käynyt tai ei muutakaan syytä ole sille, ettei kuvioissa ole viime aikoina ollut Ville. Palataan tähänkin tarkemmin, kun olen hieman kertonut Villestä tai siitä kuka Ville oli tai on.
Sydvesti – Ville oli luonnollisesti syntymänsä ja ristiäistensä jälkeen vain Ville. Se taitaakin olla ainoa nimi, Kallen ohella, jota ei väännellä omituisiin muotoihin, kun lempinimeä annetaan ja ansaitaan. Lisänimellä tämä on onnistunut monessa tapauksessa, Lätsä – Pekka tunnetuimpana nimityksen edustajana. Mistä Ville sai sitten lisänimensä? Sydvesti on sadehatun tunnetumpi nimitys. Ja varsinkin rannikkoalueilla tunnettu tukanpeitin, jossa on takana räystäs, minkä tarkoituksena on estää kylmän sadeveden virtaaminen päähineen käyttäjän niskasta sisään. Tämä antaakin jo hieman osviittaa siihen, että Ville oli kotoisin rannikolta. Itse asiassa Ville oli majakanvartijan poika. Ville oli kokolailla huomaamaton ja tunnollinen poika, joka kasvoi karulla kalliosaarella isänsä kanssa kahden. Tuolla sateisella saaren riekaleella oli harvoin kuivaa, kaunista ja lämmintä, vaikka mantereella olisi keli ollutkin parempi. Ilmeisesti tästä syystä Villekin käytti lähes aina sydvestiä ja niin nimi tarttui poikaan ja myöhemmin mieheen, ilman sen suurempaa dramatiikkaa.
Se, että Ville kävi koulunsa hyvin, tuotti hänen vanhalle isälleen suurta mielihyvää. Villen isä oli Villen syntyessä jo yli 60–vuotias ja Ville auttoikin isäänsä monissa tehtävissä aina tämän kuolemaan saakka. Majakasta tuli tarpeeton pian vanhan majakanvartijan kuoleman jälkeen ja Ville sai perinnöillään ostettua saaren itselleen ja säilytti sen etäisenä tukikohtanaan siitä lähtien.
Ville sai koulun jälkeen helposti opiskelupaikan niin lääketieteelliseen tiedekuntaan kuin teknilliseenkin ja aloitti opinnot molemmilla saroilla. Menestys oli jopa yliopistolla hämmentävää. Ville saavutti opintotavoitteet leikitellen ja valmistuikin lääkäriksi ja insinööriksi nopeasti. Vapaa-ajan Ville käytti majakkasaarellaan tutkien sen monisatavuotista historiaa ja salaisuuksia.
Eräänä kesäisenä, valoisana yönä tapahtui jotain, mikä muutti asioiden suhteet täysin. Ville löysin vanhan majakanvartijan papereiden joukosta sattumalta paperin, josta Villelle heräsi epäilys oikeista vanhemmistaan. Asia alkoi askarruttaa Villeä ja hän alkoi tutkia intensiivisesti kaikkea, mitä majakanvartijan jäämistöstä löytyi.
Varsin pian kävi ilmi, että Ville ei ollut majakanvartijan poika.
Tämän jälkeen voidaan siirtyä kuolemaan.
Ville hankki elämänsä aikana valtavasti arvostusta, vaurautta, vihamiehiä ja ongelmia. Se mitä hän teki aiheutti yleensä positiivisia ja negatiivisia reaktioita. Ulospäin Ville oli menestynyt, älykäs, kansainvälinen ja kaikin puolin positiivinen ilmestys ja erittäin vetovoimainen henkilö. Toisaalta liike-elämä ja sosiaalinen ympäristö olivat Villestä itsestään näyttelemistä ja leikkiä ja teennäistä peliä. Tätä tunnetyhjiötä Ville pääsi täyttämään harrastuksillaan ja salatuilla toimillaan rikollisuuden maailmassa.
Tutkittuaan saarta opiskeluaikoinaan, Ville löysi syyn sille, miksi hänelle jäänyt huomattava omaisuus oli niin suuri ja miksi hänen saarellaan oli runsaasti merkitsemättömiä hautakumpuja. Saari oli etäisen sijaintinsa ja vaikeakulkuisten rantojensa vuoksi erittäin rauhallinen ja koskematon paikka. Se oli ollut sitä jo ensimmäisistä merenkulkijoista lähtien sitä. Saarta oli käytetty sairaiden karkottamiseen, rikollisten rankaisemiseen, salakuljettajien piilottamiseen, tavaran kätkemiseen ja jopa ihmisten kadottamiseen. Saarelta löytyneet kultaharkot, rahat ja jalokivet kertoivat siitä kuinka pitkäaikaista toiminta oli ollut. Osan Ville oli luovuttanut museoille ja osan hän oli kylmän rauhallisesti muuttanut omaisuudeksi, joka kasvoi ja kasvoi päivittäin.
Koska Villellä oli hyvin humaani yritys paremmalla puolellaan auttamassa hätää kärsiviä, oli hänellä myös pimeämmällä puolellaan äärettömän tuottava yritys ja liiketoimi sellaisissa tehtävissä, joita kukaan muu ei tekisi. Ville poisti asioita, ihmisiä, tavaroita, omaisuuksia, rikollisia, jengejä, osuuksia markkinoilta – ketä ja mitä tahansa, mistä tahansa.
Tämä liiketoiminta oli hyvin tuottavaa ja koskaan asiakas ei jättänyt sovittua maksua maksamatta. Tästä olisi saattanut seurata se, että olisi voinut joutua poistetuksi. Liiketoiminta oli tunnettua rikollisten, terroristien, valtioiden, heimojen, äärijärjestöjen, oligarkien, diktaattoreiden ja yleensä kaikkien niiden piirissä, joilla oli rahaa. Ville oli itse asiassa kauhun tasapaino, salainen ase, jolla voitiin kiristää toteuttamatta itse liiketointa. Tästä palvelusta tulikin Villen kannattavin liiketoiminta – kauhu.
Koska kaikki, joilla oli riittävästi rahaa käyttääkseen Villen palveluita, eivät tienneet ketä kohden niitä käyttää, loi Ville ns. VIP-listan, jolle pääsi maksamalla huomattavan avustuksen ja sai takuun, ettei joutunut ihan heti poistettujen listalle. Tällä pidettiin yllä kauhun tasapainoa ja tietoa siitä, että jos tilanne niin vaatii, jokainen voi joutua poistetuksi.
Tilanne kävi tietysti muutamien vuosien kuluessa tukalaksi, koska alkoi tapahtua lipsumisia joissakin rikollispiireissä ja yhä enemmän asiakkaita luopui palvelusta. Tämän vuoksi Ville katosi, mutta kukaan ei voi sanoa, että hän kuoli.
On arvailtu, että Ville hoiti oman poistamisensa siten, ettei häntä enää ole, ettei kukaan voisi kostaa hänelle. Toisaalta tilanne on vielä tukalampi, koska poistojen tiedetään jatkuneen, Villen poistumisen jälkeenkin. Tilanne on siis vaarallisempi, koska kukaan ei voi enää tilata poistoja, mutta niitä tapahtuu, ellei jäsenmaksuja tule. Villestä tuli vielä suurempi pelote siis ja uhka maailmalle. Siis Villen toivottiin kuolleen – pelonsekaisin tuntein.
Nyt siis on vuoro syntymän.
Koska aikaisemmin kävikin ilmi, ettei majakanvartija ollutkaan Villen isä, niin kuka se oli? Ja vielä tärkeämpää oli se, kuka oli äiti? Ja missä oli äiti?
Siis oli synkkä ja myrskyinen yö – todellakin. Vanha majakanvartija näki pienen puisen purjeveneen ajelehtivan majakan valokiilassa kohden rantatyrskyjä. Onneksi tuo vanha meren karaisema mies oli juuri oikealla hetkellä ollut kiristämässä veneensä köysiä, kun hän huomasi repaleisin purjein varustetun, aalloilla heittelehtivän aluksen lähestyvän rantaa. Veneen iskeytymistä kallioihin ei enää voinut, estää, mutta mahdollisten matkustajien pelastamiseen oli mahdollisuus.
Valtaisan rysähdyksen jälkeen laivan kappaleet katosivat kuohuihin ja merenpintaan pulpahteli muutamia tynnyreitä ja puunkappaleita. Hetken kuluttua pintaan nousi kaksi päätä. Miehen ja naisen. Majakanvartija heitti pelastusrenkaan köyden kanssa mereen ja kiskoi ylös naisen, jonka toinen haaksirikkoutuneista oli auttanut pelastusrenkaan sisälle. Nostettuaan naisen laiturille, merikarhu huomasi naisen olevan raskaana ja tajuttomana. Käännyttyään kohden merta heittääkseen pelastusrenkaan uudelleen, ei tyrskyissä enää näkynyt ketään.
Majakanvartija kantoi naisen majakan lämpöön ja riisui märät ja kylmät vaatteet tajuttoman yltä. Tällöin hän huomasi, että synnytys oli käynnistynyt ja ainoa, joka voisi tilanteessa tehdä mitään, oli hän itse.
Synnytys tapahtui lähes itsestään ja lapsi – poika – syntyi elävänä ja vailla ulkoisia vaurioita. Pojan äiti kuoli muutaman päivän kuluttua tulematta tajuihinsa. Mantereelta pari päivää aikaisemmin hälytetty apu ei ehtinyt ajoissa kovan merenkäynnin vuoksi, joten saaren väkiluku kasvoi vain kahteen.
Myrskyn jälkeen majakanvartija huomasi yhden vanhan veneen kadonneen ja oletti sen huuhtoutuneen mereen kovan aallokon ja tuulen vuoksi. Pojan äidistä majakanvartija tiesi enää vain hautakummun sijainnin. Isästä ei edes sitä. Sen päivän hän kyllä muistaisi aina – päivän, jolloin Sydvesti – Ville syntyi.
sunnuntai 30. syyskuuta 2007
Ruoska eli Aavikon Laahustava Aave
Hikipisarat kirvelivät silmissäni. Aurinko porotti, suuta oli lakannut kuivamasta jo kolme tuntia sitten, kieli oli kuin vieras esine suussani. Tukehduttava tunne kurkussa oksetti. Yökkääminen ei auttanut, vatsassani ei ollut ollut ruokaa pariin päivään, nyt nestekin alkoi olla lopussa.
Jatkoin silti.
Minun olisi päästävä pian asutuksen pariin ja saatava juotavaa, muuten matkantekoni loppuisi. Kaikkialla levittäytyi avara preeria, taakseni jäi pieni pölypilvi, kun en jaksanut nostella jalkojani. Vaatteeni olivat saman törkyisen ruskean väriset kuin koko maisema ympärilläni. Vain muutama kaktus heitti lyhyitä varjoja maahan eikä niitäkään näkynyt keskipäivän kuumuudessa.
Jatkoin silti.
Jalkojani poltti ja nilkkani olivat hiertyneet verille. Hetken jo ajattelin juoda omaa vertani, mutten malttanut pysähtyä. Veritahrat katosivat pölyyn joka askeleella. Tip, tip, tip. Vähän päästä en huomannut kipua, nilkkani olivat tunnottomat. Kipu oli jossain takaraivossa, siellä se hakkasi kuin moukari ratakiskon naulaa. Aivan kuten moukarin kilahdukset olivat vaienneet korvissani, en tuntenut kipuakaan.
Jatkoin silti.
Jos olisin istunut alas, olisin rojahtanut maahan viimeisen kerran, siitä olin varma. Saavuttaisinko asutuksen, olisiko tässä suunnassa ihmisiä ja vettä, siitä en ollut lainkaan varma. Pysähtymisen kohtalokkuudesta ei ollut mielessäni pienintäkään epäilystä. Voimani olivat ehtyneet jo tunteja sitten, ruumiini olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kaatua läkähdyksestä ja antaa luonnon kiertokulun hoitaa hommansa loppuun.
Jatkoin silti.
Pelko ei enää ajanut minua. Olin lakannut välittämästä yläpuolellani liitelevistä korppikotkista jo kauan sitten. Öisin, kun palelin, kuuntelin kojoottien ulvontaa enää vähäisintäkään mielenkiintoa osoittaen. Hidas laahustukseni ei ollut tarpeeksi meluisaa karkoittaakseen satunnaisten ruohotuppojen suojissa luikertelevia kalkkarokäärmeitä. Kerran jopa nilkkojeni kahleet estivät puraisun. Mahtoi siinä luikeron varovaisuus kasvaa, kun myrkkyhammas katkesi metallirenkaaseen. Ainakin käärme luikersi tiehensä silminnähden ärtyneenä. Ehkä kyseinen yksilö varoo seuraavalla kerralla jättimäisen rautanilkan kimppuun käymistä. Ajatus huvitti minua kerta kerralta vähemmän. Näin auringon laskiessa en voinut suojata silmiäni sen paahteelta mitenkään.
Jatkoin silti.
Vaikka olisin kuinka halunnut tuskailla tilannettani ja ulvoa kivuista, ei siitä olisi tullut mitään. Voimani eivät riittäneet äänen kohottamiseen, jaksoin hädin tuskin hengittää. Äänen muodostaminen olisi ollut lähes mahdotonta. Silmäni lähinnä rahisivat luomia siristäessäni. Luomien sulkeminen ei kosteuttanut silmiäni lainkaan, kyynelkanavat olivat kuivuneet ensin puroksi, sitten patoutuneet kuiviksi kuin kangastus. Vaikka olisin yrittänyt, en olisi pystynyt itkemään. Silmien kirvely oli vähentynyt tänään, mikä johtui hikoiluni loppumisesta. Olin kuivumassa pystyyn kuin kelo.
Jatkoin silti.
Vähitellen minun oli myönnettävä itselleni, että olin saattanut tehdä elämäni suurimman ja ennenkaikkea viimeisen virheen. Ehkei vapaus sittenkään ollut kaikki kaikessa. Ehkä vuosikausia jatkunut pakkotyö oli kasvattanut vapauden arvon mielessäni älyttömän korkeaksi. Virheeni oli ottaa viimeinkin ohjat omiin käsiini. Mutta minkä arvoinen oli vapaus päättää omasta kohtalostaan, jos se johtaisi vääjäämättä kuolemaan. Olin aliarvioinut etäisyyden lähimpään kylään, kenties olin jopa lähtenyt tyystin väärään suuntaan. Laskevan auringon siristävät säteet eivät luoneet luottamusta lännen puolesta.
Jatkoin silti.
Ilta-aurinko kertoi kuitenkin suuntani olevan vakio. Ainakaan en kulkenut ympyrää. Vaikka maisemat tuntuivatkin tutuilta, johtui se ennemminkin siitä, että preeria näyttää kaikkialla samalta, erityisesti kuivuneilla silmillä katsottuna ja lämpöhalvaannuksen riivaamien aivojen avulla analysoituna, kuin siitä että kulkisin kehää. Saattoihan olla, että päivän kuljin kehää ja auringon valitessa hitaasti laskeutumissuuntaansa minä matkin enkä huomannut sitä.
Jatkoin silti.
Käteni olivat maksoittuneessa veressä. Käsieni paino tuntui entistä selvemmin voimieni hiipuessa. Lyhyet kahleet estivät minua pitämästä käsiäni kehoni sivuilla ka jatkuva jännittäminen kramppasi hartioissani. Veriset nyrkkini hakkasivat reisiäni jokaisella raahustavalla askeleella. Oikea, vasen, oikea, vasen. Nyrkkini hakkasivat verisiä kasvoja, joista kuvastui suunnaton kauhu. Silmissä vilahti hetken varmuus kuolemasta ja eräänlainen rauha levisi kehoon, jonka päällä istuin kahareisin ja jonka päätä taoin paljailla käsilläni kaikin voimin. Se ei enää vastustellut. Loppu oli tulossa ja se oli hyväksytty. Nousin ruumiin päältä. Tärisin tajutessani tekoni lopullisuuden. Tärisin kuin horkassa. Aurinko oli laskenut ja lämpötila samoin.
Jatkoin silti.
Öissä oli muutama hyvä puoli. Iltojen viileys oli tervetullutta vaihtelua helteiseen raahustamiseeni, mutta pian kylmyys alkoi tuntua epämiellyttävämmältä kuin päivän kuumuus konsanaan. Öisin pystyin pitämään pääni pystyssä ja silmäni auki. Pimeässä ei tosin nähnyt juuri mitään, mutta tähtitaivas oli kirkas. Kuu oli hylännyt minut tänäkin yönä.
Kumarruin nostamaan suurehkon murikan jalkojeni juuresta. Nuolaisin sen kosteaa pintaa ja pudotin sen takaisin maahan hädin tuskin varpaideni ohi. Laahustamiseni ei pysähtynyt edes tuoksi hetkeksi. Öisin kiviin tiivistyvä neste olisi pelastukseni. Mutta jos en pian löytäisi apua, en jaksaisi nostaa enää yhtään kiveä. Luovuttaisinko jo?
Jatkoin silti.
Aamuaurinko hoputti minua. Paidanriekaleeni eivät suojanneet rupista, pitkien arpien ja tuoreammista haavoista vuotaneen, kuivuneen veren peittämää selkääni. Kirvelevä selkä sai minut kiristämään tahtia. Vasen, oikea, vasen, oikea. Moukari löi vuoroin vasemmalta olaltani, vuoroin oikealta. Kuusi iskua ja naula oli pohjassa. Vuosien kokemus oli opettanut rasittamaan kehon molempia puolia tasaisesti. Pomomiehen piiska sähähti, paukahti ja kipu viilsi yläselässäni. Vanha arpi avautui ja verta valui nikamiani pitkin pyyhkiytyen housunkaulukseeni tehden siitä kuivuessaan koppuraisen. Tällä kertaa pomomies oli tehnyt virheen. Muut olivat jo lähteneet, heidän marssinsa aiheuttama pölypilvi näkyi enää juuri ja juuri horisontissa. Pomomies halusi kiusata minua, mistä lie syystä. Olimme siis kahden.
Kun ruoska seuraavan kerran sähähti niinkuin tuhansia kertoja aiemmin, olin valmis. Kohotin moukarini selkäni taakse kauemmas kuin normaalisti olisi tarvinnut. Piiska kietoutui moukarini ympärille, irrotin otteeni ja syöksähdin minkä kahleiltani pystyin ällistyneen pomomiehen kimppuun. Yllätys oli varmasti suuri loppuun asti uuvutetun, aliravitun, aseettoman ja kahlehditun miehen irvikuvan hyökätessä ruoskalla ja kiväärillä varustetun rotevan miehen kimppuun.
Pomomies kaatui osittain jalkansa takana olevan kivenlohkareen vuoksi, osittain syöksyni takia. Istuin koko painollani hänen ylävartalonsa päälle ja estin siten hänen käsiensä käytön. Hän huusi “Lopeta, LOPETA, JUMALAN NIMESSÄ, LOPETA!”
Jatkoin silti.
maanantai 24. syyskuuta 2007
Mammutinmetsästys
Normaalien varusteiden tulee kestää hieman enemmän rasitusta ja niitä pitää muokata hieman vastaamaan kohteen suurempia mittoja. Työ on syytä tehdä huolella, sillä jos jokin menee ratkaisevalla hetkellä vikaan, voivat seuraukset olla katastrofaaliset. Joskus ovat välineet vaurioituneet korjauskelvottomiksi ja joskus jopa kohde on loukkaantunut kuolettavasti. Kaikkea on siis tapahtunut.
Itse aloitin niiden metsästämisen jo melko nuorena. Koska niitä oli kaikkialla, oli luontevaa aloittaa niihin tutustuminen yleisemmistä lajeista ja niistä, joita nuorukainen – tai oikeammin lapsi pystyi pyydystämään. Nyttemmin olen erikoistunut lajin poikkeamiin ja pyrin löytämään ne, joista voidaan olla myös kiinnostuneita – tieteellisesti.
Vinkki tästä valtavasta yksilöstä tuli eräältä toiselta metsästäjältä. Hän oli kuullut, että olen mammutinmetsästäjä ja päätti antaa vinkin. Hän itse on erikoistunut yön saalistajiin, eikä niinkään minun erikoisalueeseeni. Meitä ei ole maailmassa montaa, enää.
Sain vihdoin yhdenmiehen retkikuntani varusteet kuntoon. Varaudun viettämään useampia vuorokausia tuon mahtavan eläimen havaintoseudulla, sillä koskaan ei voi olla varma, missä tuo jättiläinen laiduntaa seuraavaksi. Pakkasin välineet tähän harrastukseeni pyhittämääni kuljetusvälineeseen, joka sisälsi niin majoitusmahdollisuuden retkikunnalleni, kuin välineeni ja laboratorion, jossa voin tutkia saaliitanikin. Joskus saalistusmatkani voivat olla useiden päivien ja jopa viikkojen mittaisia ja tällöin tulee kaiken olla saatavilla heti. Kun kaikki oli valmista nostin kytkintä ja suuntasin auton nokan kohden seikkailua.
Saavuin seudulle, jossa se oli viimeksi nähty ja päätin pystyttää leirin. Kun kaikki oli paikallaan, tein pienen lenkin ympäristöön, vain tarkkaillakseni, onko se mahdollisesti liikkeellä. Palattuani leiriin, ilman havaintoa, päätin valmistaa aterian ja tehdä suunnitelman huomista metsästystä varten. Syötyäni aloin suunnitella karttaan reittiä, joka kulkisi tunnettujen havaintopaikkojen kautta, alkaen viimeisimmästä havainnosta aina ensimmäiseen. Huolsin kaikki metsästysvälineet ja katsoin, että ne toimivat moitteettomasti. Mikään ei saa mennä kriittisellä hetkellä vikaan – ei mikään.
Nukuin yöni levottomasti ja heräilin usein, aivan kuin kuunnellakseni mahdollisia liikkeitä yössä – kuulematta kuitenkaan mitään. Aamulla auringon sarastaessa heräsin ja valmistin itselleni aamiaista. Ilmassa oli runsaasti tuoksuja ja kosteus höyrysi läheisellä niityllä, kun aurinko alkoi lämmittää kasteista heinikkoa. Tulisi lämmin päivä. Toivottavasti se olisi myös tuloksellinen.
Ensimmäiseen metsästyspäivään lähdin toiveikkaana, tarkoituksenani lähinnä käydä havaintopaikat läpi ja tehdä mahdollinen havainto. Otin mukaani vain välttämättömimmät varusteet ja lähdin patikoimaan ennalta suunnittelemaani reittiä. Sydämeni jyskytti jännityksestä. Kiersin suunnittelemani reitin melko nopeasti ja saavuin leiriini jo lounaaksi takaisin. Pettymyksekseni en ollut tehnyt minkäänlaista havaintoa siitä tai edes sen lajitovereista. Se tuntui mahdottomalta ja lähes epätodelliselta. Aivan kuin se olisi aistinut minun olevan jahdissa. Alkaessani valmistelemaan lounasta huomasin todellisen syyn siihen, etten ollut nähnyt jälkeäkään siitä ja sen lajitovereista. Metsän reunan ylle kohosin uhkaavan tummia pilviä, joissa välähteli kirkkaita vasamia ajoittain. Ukkosen kumeat paukahdukset kantautuivat pikkuhiljaa leiriini. Myrskyn rintama oli tulossa. Ne olivat aistineet ilmanpaineen muutokset. Nyt ei auttanut muuta kuin odottaa, että myrsky menisi ohi.
Se olikin rajuin kesämyrsky aikoihin näillä korkeuksilla. Kaksi vuorokautta tauotonta sadetta, tuulta ja ukkosta. Salama löi myös leirin lähellä sijainneeseen suureen kuuseen. Meteli oli huumaava, kun valtavan pamauksen jälkeen kuusi repesi kahtia, latvasta juureen asti. Luonto näytti voimansa. Koko myrskyn ajan tein ahkerasti uusia suunnitelmia ja kertasin strategiaani, mitä tekisin tavattuani tuon suuren yksinäisen. Pyrin pitämään lopullisen kohtaamisen mahdollisimman lyhyenä, ettei mitään vaurioita syntyisi. Näillä metsästyksillä oli tapana muuttua rumiksi niiden pitkittyessä turhaan.
Seuraavana aamuna heräsin yhtäkkiä täydelliseen hiljaisuuteen. Sade ei hakannut ajoneuvoni ikkunoihin enää. Tuuli ei vinkunut antennissa. Metsä ei humissut. Myrsky oli ohi. Ponnahdin ilmaan ja pukeuduin eräasuuni nopeasti. Aurinko ei ollut vielä korkealla, joten ehdin nauttia aamiaisen, ennen kuin metsästys jatkuisi. Tunsin kuinka hengitykseni nopeutui ja pulssini kohosi. Ilma oli sakeana adrenaliinia. Tiesin, että ne olivat liikkeellä nälkäisinä myrskyn jälkeen – mikäli olivat enää hengissä.
Suuntana oli laaja laidunalue, jossa niitä tavallisesti tapasi ruokailemassa. Ilman kosteus oli myrskyn jäljiltä vielä korkea ja vaatteet alkoivat liimautua ihoon kiinni koko ajan lämpenevässä aamussa. Ajattelin käyttää tänään taktiikkaa, jossa piiloudun keskelle peltoa naamioituneena maastokuvioisessa asussani. Yritän pysyä mahdollisimman äänettömänä ja liikkumattomana, kunnes tavoittelemani yksilö on näköpiirissäni. Nälkäisenä ne eivät kiinnitä niin paljon huomiota minuun ja mahdollisuuteni paranevat huomattavasti.
Koetin löytää mahdollisimman hyvän asennon, jossa raajani eivät puutuisi ja pystyisin toiminaan tarpeen vaatiessa ilman ongelmia. Nostin erikoiskiikarit silmilleni ja aloin tarkkailla niityn reunoja. Yhtäkkiä pulssini kiihtyi. Metsän reunassa, niityn laidalla liikahti jokin tuttu hahmo. Pidätin jännityksestä jäykkänä hengitystäni ja yritin saada hahmon näkökenttääni. Muutama pyyhkäisy kiikareilla metsän reunaan, ei mitään. Kadotin hahmon jonnekin. Nyt, tuolla. Siellä on ensimmäinen. Ne ovat tulossa ruokailemaan.
Päätin odottaa rauhassa keskellä peltoa ja tarkkailla, tulisiko muitakin yksilöitä tälle niitylle. Jo noin tunnin kuluttua havaitsin muutamia koiraita niityn reunassa laiduntamassa. Tänään se tapahtuisi. Ja silloin havaitsin sen. Se oli suoraan edessäni, metsän reunassa. Se oli mahtava näky. Koskaan ei ole noin valtavaa yksilöä kirjattu havaitun, ei missään. Tämäkö oli koko urani huippu? Tätäkö varten olin elänyt? Nyt ei saa toimia hätiköidysti. Täytyy noudattaa suunnitelmaa. Ei saa liikkua. Täytyy vain odottaa, että se on riittävän lähellä, ettei se pysty enää pakenemaan tätä metsästystä varten valmistamiani pyydyksiä. Tänään minä onnistun.
Pyynti menikin suunnitelmien mukaan. Saalis oli huikea ja herätti mielenkiintoa kaikkialla luonnontieteen maailmassa. Oliko tämä jättiläinen oikku? Olivatko ihmisen toimet syynä tähän epänormaaliin kokoon? Miten ilmaston lämpeneminen vaikuttaa lajien yksilöiden kehitykseen? Voiko tämä olla mahdollista myös muilla lajeilla? Löytö herätti laajaa keskustelua ympäristöpiireissä ja teollisuudessakin. Kuvaavaa oli myös provosointi puolesta ja vastaan. Olin imarreltu, kun National Geographic otti Englannin numeroonsa kansikuvaksi löytämäni yksilön. Otsikkona oli: Finnish Mammoth – biggest papilio machaon* found.
* Ritariperhonen
---
Taas lähti vähän näpeistä. Tarvitsee varmaan hankkia näppylähanskat tai sitä ainetta, jota seiväshyppääjät käyttävät kitkan aikaan saamiseksi. Tämä oli melko vaikea. Hyvin huolettomasti heitetty aihe vailla mitään määreitä, tuntuu vaikealta, koska ei ole rajoja joissa pysyä. Siksi varmaan kirjailijatkaan eivät ensin anna itselleen otsikkoa, josta kirjoittaa, vaan kirjoittavat jonkun tyylisiä kirjoja, joihin kehitellään juoni ja ratkaisu ja ehkä sitten nimi. Että elämäsi ei olisi helppoa, täytyy minunkin uhrata sinut kirjallisuuden alttarilla ja antaa aiheeksesi: Ruoska.
torstai 20. syyskuuta 2007
Kieli jäätyy helposti pakkasella rautaputkeen
Kaikki aines käyttäytyy sen atomirakenteen mukaisesti. Kaasumaiset aineet täyttävät niille annetun astian kokonaan. Ilma on kaasu. Nesteet mukautuvat annetun astian muotoon kokonaistilavuuttaan kuitenkin muuttamatta. Vesi on neste. Kiinteät aineet säilyttävät muotonsa lähes riippumatta astian koosta. Rauta on kiinteää.
Ihmiskeho muodostuu ylä- ja alaosista. Alaosaa määrittävät pääosin alaraajat. Terveillä ihmisillä alaraajoja on yleensä kaksi. Puhekielessä puhutaan usein vain jaloista. Kehon yläosassa on muun muassa raajoja. Myös ruuansulatuskanavan alkupää sijoittuu kehon yläosaan. Ruuansulatuskanava on kehon pintakerroksen ja hapenkuljetusverkoston lisäksi ainoa, joka sijoittuu sekä keho ylä- että sen alapuoleen. Toimiakseen moitteettomasti ihmiskeho tarvitsee melko säännöllisesti ilmaa. Ns. yläraajojen väliin usein sijoittuva kehon korkein kohta, jatkossa 'pää', sisältää useita aukkoja. Kahta aukoista käytetään yksinomaan ilmanottoon ja niiden käyttäminen mihinkään muuhun tarkoitukseen, esimerkiksi nesteiden hengittämiseen sujuu harvoin ongelmitta. Kaksi 'pään' edestä katsottuna sivuilla olevat aukot eivät sovellu ilmanottoon kovinkaan hyvin. Suurinta terveessä ja normaalissa 'päässä' esintyvää aukkoa voi sen sijaan käyttää yhtä hyvin ilmanottoon kuin ravinnon sisällyttämiseen. Aukon yhtäaikaista käyttöä sekä ilman- että ravinnonottoon on kuitenkin syytä välttää.
Toistuvaa ilmanottoa ja -poistoa kehosta kutsutaan puhekielessä varsin usein hengittämiseksi.
Käytetty ilma pitää poistaa kehosta, ettei se repeä paineen jatkuvasti kasvaessa. Vaikka myös kehon alapuoli osallistuu tähän tehtävään kenties liiankin usein, pääosin siihen käytetään 'pään' kolmea päähengitysaukkoa. Ihmiskeho uudelleenkäyttää poistuvaa ilmaa muodostaakseen siihen väreilyjä, joita toiset ihmiset voivat aistia 'päidensä' sivustoilla sijaitsevien aukkojen kautta. Värähtelyjen säätelyyn osallistuu ruuansulatuskanavan alhaalta katsottuna yläpäässä, lopusta katsottuna alkupäässä sijaitseva eri suuntiin risteävistä poikkijuovaisista lihaksista muodostunut elin. Elin poikkeaa lähes kaikista muista elimistä siinä, että se on mahdollista kehoa suuremmin rasittamatta tai lopullisesti vahingoittamatta tuoda kehon ulkopuolelle. Esimerkiksi maksan ilmestyessä kehon ulkopuolelle on kyseessä usein kiireellinen ja kenties peruuttamatonkin hätätapaus.
Fysiikan lakien 6. luvun §45 mukaan "aineen olomuoto riippuu sen lämpötilasta". Yleisesti tätä pykälää on tulkittu niin, että mitä kylmempi aine on sitä varmemmin se on kiinteää. Erityisen hyvä esimerkki tästä on huoneenlämmössä nesteenä esiintyvä vesi. Sulamispiste on Fysiikan lakien 6. luvun $32 mukaan "lämpötila, jota kylmempänä aine on kiinteää ja paineen säilyessä muuttumattomana sitä lämpimämpänä aine on joko nestemäistä tai kaasumaista." Adheesiopykälä (Fys. 4§23) määrää aineiden kiinnittymisestä toisiinsa seuraavaa "atomitasolla tapahtuva ristikkäislukkiutuminen estää atomihilojen liikkumisen toistensa suhteen." Pykälää on tulkittu onnistuneesti esimerkiksi liimatehtaissa.
Tulkittaessa eri lakien pykäliä on oltava varovainen, ja Vahinkovastuulain 1. luvun §12 mukaisesti voi esittää vain yleisluontoisia ohjeita ja malleja, jotka eivät sellaisenaan sovellu missään yksittäistapauksessa käytettäväksi. Yhdistettäessä aiemmin mainittuja lakipykäliä päästään tulkintaan, jossa ruuansulatusaukon alkupäässä sijaitsevaa eri suuntiin risteävistä poikkijuovaisista lihaksista muodostunutta elintä - joka on normaaliolosuhteissa nestemäisen veden kauttaaltaan peittämä - ei ole syytä tuoda kehon ulkopuolelle - vaikka se normaaliolosuhteissa täysin vaaratonta onkin - jos mainitun kehon välittömässä läheisyydessä sijaitsee metalliesine - esimerkiksi rautaputki - jonka lämpötila kyseisellä hetkellä on ajanjaksosta johtuen - varsin usein talvella - veden sulamispisteen alapuolella yllämainitun adheesioefektin aiheutumisen välttämisen varmistamiseksi. On syytä muistaa, että mitkä tahansa muutkin metalliesineen lämpötilaan riittävän alentavasti vaikuttavat olosuhteet, myös ääriolosuhteet niiden epätodennäköisyydestä riippumatta, saattavat aiheuttaa adheesiopykälän mukaisten vaikutusten voimaantulon.
Tämä suositus pätee Suomen valtion alueella Suomen kansalaisille, samoin kuin Suomessa vierailulla tai muusta syystä oleileville muiden maiden kansalaisille. EU-parlamentissa on ehdotettu erityisen EU-direktiivin säätämistä, jolla yllämainittujen fysiikan lakien vaikutusta voitaisiin aina kyseisen EU-maan kansalaisia ja kyseisessä maassa vierailevaa toisen EU-maan kansalaista koskevasti höllentää lämpötilan ollessa vain vähän veden sulamispisteen alapuolella. EU-parlamentin jäsenet keskustelevat vielä astemäärän suuruudesta. Kymmenenkin asteen helpotus EU-kansalaisille olisi selvä huojennus varsinkin EU:n pohjoisosissa asuville ja siellä vieraileville kansalaisille, joiden maita ja vierailukohteita alle veden sulamispisteen painuvat ulkolämpötilat lähes joka vuosi vaivaavat. Englanti on esimerkki maasta, jossa rakennustaitojen uskomattoman puutteen vuoksi talojen sisälämpötila saavuttaa ulkolämpötilan pysytellessä veden sulamispisteen yläpuolella veden sulamispisteen alapuolisilta tuntuvia lämpötiloja. Onkin odotettavissa, ettei Englanti tule minkäänlaisia direktiivejä tässäkään tilanteessa, kuten useissa muissakaan saarelaisolosuhteissaan kummallisiksi nähdyissä poliittisissa päätöksissään horjumattoman hurmamielisinä nähtyinä puhujina, hyväksymään.
(Lähteet Fys. 6. sekä Adh. 4. ja VahVL 1.)
---
En kyllä välillä pysynyt itsekään oikein kärryillä. Varsinaiseen lakitekstiin pääsin vasta tuossa lopussa, alku muistutti määrittelyineen erilaisia lakineuvontapalstoja, joissa asioita määritellään kylmän viileästi ja paikoitellen kiusallisen puutteellisestikin ja irrallaan asiayhteydestä. Onpa hankala laskea irti tämäntyyppisestä kirjoitustyylistä. Kauheaa, jos tämä jääkin tyylikseni!
Mitähän toistakymmentä vuotta teknisten dokumenttien kirjoittaminen on tehnyt tyylilleni?
Uusi aihe "Mammutinmetsästys".