Kirjoituksia aiheesta kuin aiheesta haastepohjalta. Herrat Kuisma ja Noja kirjoittavat vuorotellen toisilleen määräämistä aiheista milloin mitäkin. Toteutustyyliä, kirjoituksen pituutta eikä muutakaan ole rajoitettu.
Olin kerran poikkeamassa suomalaisuuden ytimessä, keskellä pientä maalaisidylliä työmatkallani, kun aamupalaa syödessäni, luin paikallisesta lehdestä mielenkiintoisia ilmoituksia.
13.11.2007
RANKAJÄRVEN SANOMALEHTI
TAVARANVAIHTOSIVUT
Ostetaan ---
Ostetaan vähän käytetty ruumisarkku. Vaihdossa hieman vajaat kuurit kolesterolilääkkeitä ja nitroja. 345 5455 / Liisa ---
Kuolinpesät. Tai siis irtaimistot. Rankajärven Romu ja Sisustus Delaila Ky. 345 6557 / Delaila Kyynäräinen
--- Tojota Korolla DeeÄks. Takavetone. Alle 500 tuhata ajettu. Voi olla pikkuvikanen. Vaihdossa erittäin ajettu pappatunturi. 345 5566 / Jone
--- Leninki ja tanssikengät. Koko 42 (käy molempiin). 345 5455 / Liisa
Myydään
--- Erittäin vähän käytetyt pilkkivehkeet, kuntopyörä, verkkarit, lenkkarit, miesten tanssikengät, puku -mallia rippi. Myydään myös käytetty nojatuoli, matkatelevisio ja mikroaaltouuni. 345 5455 / Liisa
--- Suomalaista kansallisromantiikkaa sisutukseen. Kokemuksia omaavia sisustusartikkeleita. Rankajärven Romu ja Sisustus Delaila Ky. 345 6557 / Delaila Kyynäräinen.
--- Lukemattomia miesten lehtiä. Selailtuja. Paljon. Lehden toimituksesta nimim. Jone.
--- Ruohoa. Hevosille. 345 6677 / Hemmo
Sekalaisia
Tanssitaitoinen leskirouva etsii tanssitaitoista ja liikunnallista herraseuraa. Nimim. Liisa Ihmemaassa.
--- Autoileva nuorimies etsii seuraa tositarkoituksella. Nimim Tojota Korolla
---
Jooga ja itsetutkiskelukurssit tiedostaville naisille. 345 6677 / Hemmo
"Lentävä lautanen? Tarkoitatteko todella ulkoavaruuden vierailijoita?" "Kyllä," vastasi professori vain kasvattaen epäuskoani. Olin saanut päätoimittajaltani tämän huuhaatehtävän. "Mene haastattelemaan tätä professoria," hän oli sanonut osoittaen hämäräperäisen näköistä internetsivustoa, "www.salaliittoteorianyt.org on julkaissut jutun käänteentekevästä Kalevala-tulkinnasta. Olen varma, että lukijamme haluavat tietää tästä." Nähdessään tyrmistyneen ilmeeni hän oli vain patistanut minut matkoihini, "Ja pidä huolta, että saat sieltä skuupin. Tämä on viimeinen varoituksesi!" Voitte kenties kuvitella, etten ollut parhaassa ja avoimimmassa mielentilassani tavatessani Professori Supattajan yliopiston entisen lisärakennuksen kellarin ovella. Hän johdatti minut peremmälle hämärään laboratorioonsa, joka oli täynnä toinen toistaan pölyisempiä kirjoja. Suurin osa kirjoista lojui avoimena millä tahansa vaakasuoralla ja ei niin vaakasuoralla pinnalla. Kaikki pöydät, tuolit, kaapit, jopa tulostin ja tietokonemonitorit olivat hukkumaisillaan kirjapaljouden alle. Koko sekasotku unohtui pian, kun Professori alkoi kertoa uutta tulkintaansa Kalevalasta. "Kalevalassa mainitaan useassa kohdassa lentävät lautaset. Teoriani mukaan lentävät lautaset vierailivat muinaisen Suomen heimon apuna useita kertoja. Luulen, että ulkoavaruuden muukalaiset tekivät yhteistyötä tuolloisten suomalaisten kanssa, varmaankin raaka-aineiden hankinnassa. Kenties he tarvitsivat apua polttoaineiden löytämisessä. Se selittäisi öljyn ja hiilivarojen täydellisen puuttumisen täältä Pohjolasta. Muukalaiset veivät ne mukanaan. Luulen, että etelässä olisi ollut liian kuuma heidän koneilleen ja siksi esimerkiksi Saudi-Arabiassa on vieläkin öljyä. Toisaalta olemme muukalaisille kiitollisuudenvelassa. Jos Lappajärveltä tai Karjalan kannakselta löytyisi öljyä, täälläkin saatettaisiin sotia." "Kiehtovaa," sanoin tuskin epäuskoani peittämään pystyen, "onko teillä mitään todisteita teorianne tueksi?" "Tottakai, katsokaapas tätä maailman luomisesta kertovaa pätkää. Kaikkien kansojen eeppisissä tarinoissa löytyy aina luomiskertomus. Niin myös Kalevalassa." sanoi Professori selvästi innostuen löydettyään kiinnostuneen kuulijan. "Kuten ehkä tiedätte, ennenkuin kiinteää maata onkaan, on vain vettä, jossa Ilmatar lillii. Sotka laskeutuu Ilmattaren veden pinnalla näkyvälle polvelle:
Lentelevi, liiitelevi, päähän polven laskeuvi Siihen laativi pesänsä muni kultaiset munansa kuusi kultaista munoa rautamunan seitsemännen. (1.runo, 207-212)
Sotka on selvästi muukalaisten alus eli lentävä lautanen. Sillä on lastinaan erilaisia metalleja ja muita rakennusaineita. Suomen heimo ei vielä tuolloin omannut minkäänlaisia metallinkäsittelytaitoja. Tästä nähdään, miten muukalaiset ovat edesauttaneet heimon selviämistä. Seppä Ilmarisen voidaan melkoisella varmuudella sanoa saaneen oppinsa ulkoavaruuden peltisepiltä." "Oho, melkoinen väite!" tokaisin hämmästyneenä, kun en muutakaan keksinyt. "Väinämöisellä oli ainakin sopimus muukalaisten kanssa." väitti Professori. "Ei kai sentään!" "Kyllä, miten muuten hän olisi pystynyt kommunikoimaan heidän kanssaan? Hänellä on täytynyt olla jonkinlainen kommunikaattori piilotettuna vaatteisiinsa." väitti Professori. "Missä kohdassa Kalevalaa niin muka sanotaan?" kysyin. "Hetkinen, niin etsin sen kohdan," Professori selasi suurta Kalevalaansa pölyn pöllähdellessä ilmaan joka pläräyksellä, "ja onhan se toki parempi selitys kuin vaihtoehtonsa." "Mikä vaihtoehto?" "Se, että Väinämöinen - suomalaisten taruston mahtimies - olisi itse ollut ulkoavaruuden muukalainen! Sehän olisi ennenkuulumatonta. Se romuttaisi koko suomalaisen kansan itsetunnon. Ei enää Formula ykkösmaailmanmestareita, ei hiihtokuninkaita, Suomea ei enää koskaan juostaisi maailmankartalle ja jääkiekon maailmanmestaruudet voitaisiin unohtaa tyystin. Eihän mikään kansa voi pitää sankarina ulkoavaruuden muukalaista!" paasasi Professori selvästi kiihtyneenä. "Mutta entä Teräsmies?" kysyin vienosti, mutta joko Professori ei kuullut tai oli tahallaan kuulematta ja jatkoi "Tässä se kohta on! Väinämöinen oli Joukahaisen kanssa kilpalaulannassa ja samalla hän oli yhteydessä muukalaisalukseen, kenties suureen emoalukseen. Hän näet käytti niiden tehoja aiheuttaakseen luonnonmullistuksia, jotka lähes koituivat Joukahaisen kohtaloksi. Väinämöisen tarvitsi vain pyytää ja emoalus järisytti vaikka maata. Kuuntelepa:
Lauloi vanha Väinämöinen järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli, kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili. (3.runo, 295-300)
Tämä seuraava kohta osoittaa, että Väinämöisellä on ollut melkoisen edistynyttä teknologiaa myös käytettävissään, ei pelkästään ohjattavissaan. Hänellä on jonkinlainen painovoiman kumoava liidinlaite käytössään. Sen aikaiset ihmiset eivät ole asiaa paremmin osanneet kuvata, kuin sanomalla että Väinämöinen kiitää ratsullaan meren aalloilla. Kun Joukahainen ampuu Väinämöistä jousellaan kenties epäillen tätä muukalaisten kätyriksi muun kaunansa ohella, saadaan lisätodiste Väinämöisen ratsun luonnottomuudesta.
Siitä vanha Väinämöinen sormin suistuvi sulahan, käsin kääntyi lainehesen, kourin kuohu'un kohahti, selästä sinisen hirven, hernevartisen hevosen. (6.runo, 183-188)
Siis sininen hirvi tai hevonen. Kenties se on ollut jokin tällainen?" Professori sanoi näyttäen ylpeänä paperia, johon joku oli piirtänyt futuristisen polkupyörän, jonka pyörien tilalla oli jonkinlaiset suuttimet. Luonnoksen nimenä oli "Yhden hengen kevyt liidin, mahdollisesti saatavana myös tandem-versiona." "Väinämöinen joutuu veden varaan useammaksi päiväksi, mikä viittaisi siihen, että hänen pukunsa kelluntaliivien radiolähetin ei toimi eikä hän saa yhteyttä muukalaisiin. Sitten joko rutiinipartiolennolla oleva lautanen tai liitimen katoamisesta huolestunut alus löytää Väinämöisen, joka väittää suuren Lapin kokkolinnun pelastaneen hänet selässään. Selvä lautashavainto!" kiihkoili Professori innostuneena. "Lillittyään useita päiviä vedessä, Väinämöisen ampumahaava on varmasti pahoin tulehtunut, mutta silti tämä toipuu todella mopeasti Pohjolassa. Tähän ei ole muuta selitystä kuin muukalaisten lääketiede. He ovat varmasti tunteneet antibiootit. Toivuttuaan Väinämöinen palaa etelään ja kohtaa jälleen lentävän lautasen. Tällä kertaa kyseessä on upea ilmestys, kenties komentajakapteenin hehkeä nuori rouva tai sellainen.
Vaka vanha Väinämöinen ajoa karittelevi pimeästä Pohjolasta summasta Sariolasta Ajoi matkoa palasen, pikkaraisen piirrätteli: kuuli sukkulan surinan ylähältä päänsä päältä. (8.runo, 17-24)
Väinämöinen flirttailee estottomasti muukalaisneidon kanssa, mikä selvästi viittaa heidän ihmismäiseen ulkonäköönsä. On jopa oletettavaa, että heidän piirteensä ovat seksuaalisesti korostuneita." Professori selitti posket punoittaen ja kaivaen jälleen uutta paperia pöytälaatikostaan. Ojentamassaan paperissa oli sanalla sanoen etupainoinen naishenkilö, joka pysyi pystyssä nähtävästi ainoastaan erittäin ulkonevan takapuolensa tasapainottavan vaikutuksen vuoksi. Professori näytti olevan kuvasta enemmän kuin innoissaan. "Kuten näet, kuka tahansa mies pitäisi tuollaista naista vastustamattomana. Kapea lantio, ja oikeanlaiset kurvit juuri oikeilla paikoilla tekevät muukalaisnaisista Maan miehille erittäin houkuttelevia, jopa niin, ettei hengenvaarallisiltakaan tilanteilta vältytä. Kuinkahan moni muinainen suomalaismies on kaatunut mustasukkaisen muukalaisaviomiehen lasersäteisiin?" murehti Professori muinaisia asioita. Jatkoin haastattelua vielä tunnin ja Professori esitteli teoriaansa ja sen "todisteita" yhä innokkaammin. Minäkin aloin inspiroitua. Olin näet löytänyt skuuppini. Se vain ei ollut Professorin selitysten sisältö, vaan Professori itse. Taustatutkimusteni pohjalta tiesin, että Professori sai valtionavustusta tutkimuksiinsa. Siinäpä skuuppi! Kuinka tällaiseen humpuukiin voidaan upottaa verovaroja? Päätin kirjoittaa jutun juuri niin todenmukaisesti kuin olin sen kuullut. Pidin itseni erossa tarinasta. Olin varma, että Professori joutuisi pilkan kohteeksi. Hän joutuisi naurunalaiseksi samoin kuin valtion virasto, joka rahoitti tutkimuksia. Lopetin tarinani omasta mielestäni tyylikkäästi seuraavin säkein:
Professori Päätäpahka Supattaja suomalainen, laski laulellen valeita, epätotta eritteli, koitti kääntää kampia uskottomia usuttaa aivojansa pesettämään luulojansa huuhtelemaan
Ohi ampui mielen jousi pyöritti korvaa kumma hulluja suu hölisi kammottavia kaunosielu ulkomuukalaisten teoista lentävien lautasten laeista
Väinämöistä vielä väitti ukkia ulkomuukalaiseksi kehtasi Kalevalan kiertää kirjokannen kumauttaa selitti ummet ja lammet puhui päivät pääksytysten kiersi kehää koulutettu haki henkeä humanisti
vaan ei järjen hiventä todisteen todenperäisyyttä ollut osoittaa oppineella pöytään panna proffalla
Hullu vai humalainen? liian paljon lukenut oppia omaa oivaltanut luuli liikoja ukko tulkitsi tuulia turhaan halkoi huulta huolimatta selitti sanoja selviä kummia kupatteli
haissut ei henki humpalle tuoksahtanut tulijuomalle pöljäksi papan paljastin kaikuluotaajaksi kaikkeuden tyhjyyden tuuliviiriksi sanojaksi selvyyden väärän haukkujaksi hulluuden metelöijäksi mielettömyyden
Hullu vai humalainen? välillä vain toinen, toisinaan kai kumpikin."
Höyry-Hiiri keräsi puhisten - niinkuin hänen tapansa oli - käpyjä. Ensilumi oli satanut ja Höyry-Hiiri tiesi olevansa myöhässä. Hänen talvivarastonsa ei ollut vielä puolillaankaan ja jos lunta sataisi lisää, ei käpyjä enää löytyisi. Maan routaantuessa eli jäätyessä kovaksi myös kävyt jäätyisivät kiinni maahan, eikä niitä pienen oravan voimin irti saisi. Niin, Höyry-Hiiri on vain heikko orava. Saatat tietysti kysyä, miksi hänen nimensä on Höyry-Hiiri eikä Höyry-Orava, mutta eihän hyöryoravia ole olemassakaan. Höyry-Hiiri oli laiskotellut koko kesän. Kauniit päivät se oli loikoillut ruohikossa ja katsellut kirkkaanväristen perhosten kisailua kukkakedolla. Todella helteisinä päivinä se oli uskaltautunut uimaankin pihaämpärissä. Nyt tuo viivästely ja laiskottelu oli kostautumassa. Muut oravat olivat jo keränneet talvivarastonsa täyteen ja sen Höyry-Hiirikin oli huomannut. Tavallisissa paikoissa ei enää ollut käpyjä. Tammenterhoja ei löytynyt edes tutun pihatammen juurelta, jossa kesäiltaisin kuului usein siilien kiivasta tuhinaa raparperin suurten lehtien alta. “Piha-puh-tammen alla oli AINA-puh-AINA terhoja!” puhisi Höyry-Hiiri itsekseen. Kävytkin oli pihapiiristä viety. Niitä ei näkynyt marjapensaiden luona, ei orapihlaja-aidan alla, ei tyrnipensaiden kirkkaankeltaisia marjoja täynnä olevien oksien katveessa eikä edes pihan suurimman ja synkimmän kuusen juurelta. Kaikki oli jo kerätty talteen. Entä lintulauta? Siellä olisi varmaankin ainakin linnunsiemeniä. Vaikka Höyry-Hiirtä hieman nolotti tunkeutua lintujen alueelle, hätä ei lue lakia. Ketterästi Höyry-Hiiri kapusi puuhun ja hypähti lintulaudalle. Ei mitään. Ei yhtäkään siementä. Höyry-Hiirellä oli vain yksi mahdollisuus jäljellä. Sen pitäisi uskaltautua pihapiirin ulkopuolelle, pelottavaan ulkomaailmaan, jossa kaikenlaiset vaarat vaanivat jokaisen kulman takana. Toisaalta Höyry-Hiiri oli kuullut valtavista pähkinäkasoista, jotka eivät koskaan ehtyneet. Höyry-Hiiri rohkaisi mielensä ja säntäsi kadun varteen. Läheisen mäen taakse Höyry-Hiiri ei ollut koskaan uskaltautunut. Sinne se nyt menisi. Höyry-Hiiri tiesi vältellä teitä, mutta tällä matkalla sen olisi ylitettävä muutama. Se oli kuullut valtavista pedoista, jotka vain vaanivat pieneläimiä, jotka huolimattomuuttaan viipyivät tiellä liian kauan. Yhtäkkiä hurjaa vauhtia mutkan takaa ilmestyvä hurjasti muriseva peto päätti pikku otuksen matkan lopullisesti. Höyry-Hiiri pinkaisi tien yli minkä jaloistaan pääsi. Ketään ei näkynyt, ei petojakaan. “Puh-pää-puh-sin-puh-pä-puh yli”, pihisi urhea oravamme pingahduksesta hengästyneenä. Mäki häämötti. Nuoli korkealla kylmän ja tikkusuoran oksattoman puun latvassa luki “Pispalanharju”, mutta Höyry-Hiiri oli jo kauan sitten lakannut välittämästä sellaisista puista. Ne olivat aina kävyttömiä, terhottomia eikä niihin oikein pystynyt kiipeämäänkään. Polku, jota Höyry-Hiiri seuraili, alkoi vähitellen kohota. Metsän puut sulautuivat illan hämärässä pimeäksi massaksi, mutta Höyry-Hiiri näki, että tästä lehtimetsästä oli turha lähteä käpyjä metsästämään. Valkokylkiset koivut eivät myöskään terhoja kantaneet. Matkaa oli jatkettava. Sumu peitti tulosuunnan maisemat, mäen päälle sumu ei vielä yltänyt. Alavat maat ja järven selät peittyivät aina ensin sumuvaippaan. Mäen laella kasvoi kuusia ja mäntyjä, toisin sanoen käpypuita, näin Höyry-Hiiri oli kuullut kerrottavan. Sehän oli Puuhkasen Simo, joka niistä käpymannuista oli kerskunut. Simo oli kuullut niistä isoisältään, mutta vanhan Puuhka-Ukin tarinoita ei kukaan muu ottanut tosissaan. Eikös Simo ollut väittänyt jonain päivänä lähtevänsä niille käpymannuille? Yhtenä päivänä Simo oli lähtenyt. Kaksi talvea oli jo kulunut, eikä kukaan ollut nähnyt Simoa sen jälkeen. Mäen päällä kasvoi valtavasti kuusia ja vielä enemmän mäntyjä. Maa niiden juurella oli täynnä käpyjä ja puiden oksat notkuivat runsaiden käpyjen painosta. Höyry-Hiiri oli löytänyt paratiisin! Näin korkealle ei routa ollut yltänyt, käpyjen kerääminen olisi lasten leikkiä. Niiden kuljettamista kotiin ei Höyry-Hiiri ollut ajatellutkaan. “Mut-puh-ta-puh-miksi-puh-pi-puh-täisi-puh-pa-puh-latakaan?” kummasteli Höyry-Hiiri ääneen, “kä-puh-py-puh-jähän-puh-läh-puh-din-hake-puh-maan. Jäänkin puh-tänne.” Samassa Höyry-Hiiri säpsähti “Psst!” kuului jostain. “KÄÄRME!-puh”, vingahti Höyry-Hiiri. Mikään muu kuin kyy ei sihise tuolla tavoin. “Pa-puh-koon!” se sanoi ja jännittyi singahtaakseen karkuun. Ongelma oli, ettei Höyry-Hiirellä ollut aavistustakaan mihin suuntaan paeta. Onneksi ääni kuului uudestaan: “Psst! Tännepäin. Enkä minä ole mikään käärme!” Höyry-Hiiri suuntasi katseensa suuntaan, josta epäili äänen tulevan. Toden totta, ei puun juurikolossa ollut käärme, vaan orava. Koloon päästyään Höyry-Hiiri huomasi, että Simo Puuhkanenhan se siinä oli: “Si-puh-mo-puh-Puuh-puh-ka-puh-nen! Ihan-puh-pe-puh-lästyin!” myönsi Höyry-Hiiri. “Niin minä se olen”, vikisi Simo, “mitä sinä täällä teet, Höyry-Hiiri?” “Kä-puh-py-puh-jä-puh-hän-puh-mä.” oli ainut mitä Höyry-Hiiri pelästykseltään ja hengästykseltään sai sanottua. “Olet kyllä tullut oikeaan paikkaan. Käpyjä täällä piisaa. Niitä riittää meille molemmille kyllä. Mutta mitä tahansa teetkin, älä anna Valosilmän nähdä sinua. Kuka tietää mitä siitä seuraisi. “ “Valo-puh-silmä?” “Niin, tuolla rannassa seisoo Valosilmä, joka vartioi näitä käpymantuja.” Simo selitti, “on paras välttää hänen katsettaan.” “Pys-puh-tytkö-puh-näyttä-puh-mään-puh-mulle-puh?” “Okei, mennään sitten. Mutta ole varovainen.” “Luo-puh-ta-puh-mi-puh-nuun. Olen-puh-han-per-puh-heemme-puh-kuo-puh-pus-puh. En-puh-luo-puh-vuta-puh.” Oravat säntäilivät harjulla puulta toiselle pysytellen varjoissa. Harjun laen itäreunalta avautui näkymä laaksoon. Laakso oli kauttaaltaan sumun peitossa. Keskeltä sumua, suurin piirtein oravien korkeudella loisti kirkas valo. Valosilmä. “Jos katsot tarkkaan” kuiskasi Simo puun juuren takaa, “näet että Valosilmällä on kolme silmää. Näetkö?” “Joo-puh.” “Nyt sitä ei näy niin hyvin, kun kaikki sen silmät ovat keltaisia. Se näet osaa muuttaa silmiensä väriä. Se ohjailee niillä säätä. Jos kaikki on hyvin, eikä käpymannuilla ole näkynyt liikettä, Valosilmä näyttää vihreää valoa kaikilla silmillään, ja rauhoittaa sään. “ “Toisinaan se epäilee vääryyttä ja näyttää sen keltaisilla silmillään. Jos se on todella vihainen, sen silmät hehkuvat punaisina ja usko minua, et halua olla taivasalla silloin. Se saa silmillään aikaan melkoisen myrskyn halutessaan.” “Mutta-puh-mikä-puh-se-on?” Höyry-Hiir kysyi hädissään. “Katsopa tarkkaan sen silmien alapuolelle. Tuo muoto on tuttu niistä tiedekirjoista, joita löysimme silloin piharoskiksesta. Muistatko?” “Täh-puh-ti-puh-vael-puh-taja?” “Niin, juuri niin. Olen aivan varma, että Valosilmä säänohjailutaitoineen on ulkoavaruudesta. Se on lentävän lautasen muotoinenkin”, tiivisti Simo ylpeänä.
Seuraavana päivänä ei Valosilmästä ollut jälkeäkään, itälaakso näytti ihan normaalilta metsineen, taloineen ja niiden takana avautuvine järven selkineen. Huvipuiston näkötorni seisoi paikallaan kuten aina.
Eräänä keväisen päivän iltana Höyry-Hiirtä vastaan oli juossut Kaarle Siili piikit savuten. Kaarle oli selvästi hädissään, eikä suostunut pysähtymään vaikka Höyry-Hiiri olisi mielellään vaihtanut kuulumisia. Hehän eivät olleet tavanneet koko talvena. Tosin siilien talvikuulumiset olivat yleensä perin tapahtumaköyhiä, syksyllä oli menty pesään ja keväällä herätty horroksesta unia näkemättä. Kuuntele sitä sitten kiinnostuneena. Höyry-Hiiri säntäsi karkuun porhaltavan Kaarlen kiinni ja puuskutti hölkätessään: “Puh-mitä-puh-on-oi-puh-kein-puh-tapah-puh-tunut?” “Ei mitään”, äksähti Kaarle. “Mutta-puh-enhän-puh-minä-puh-mikään-puh-sokea-puh-lepakko-puh-ole!” vastasi Höyry-Hiiri päättäväisesti. Se saisi vielä selville mikä oli saanut Kaarle Siilin kauhun valtaan. “Vastaa-puh-minua-puh-ei-ole-puh-yhtä-puh-helppoa-puh-tyrkätä-puh-sivuun-puh-kuin-puh-Nalle-puh-Puhia-puh-tai-puh-sitä-puh-Rasmus-puh-Nallea-puh” puuskutti Höyry-Hiiri päättäväisesti. “Mutta minun on juostava, muuten palan” huudahti Kaarle hädissään, “etkö näe, että piikkini savuavat!” “Missä-puh-tuli-puh-on-puh-puh-puh-jennut-puh?” ylämäessä Höyry-Hiiren puuskutus paheni vielä entisestään. Talven jälkeen sillä oli aina huono kunto ja puhuminen juostessa ei todellakaan ollut helppoa, ilmaa ei meinannut riittää hengittämiseen. “Mäen päällä voimme pysähtyä!” huusi Kaarle Höyry-Hiiren uhatessa jäädä jälkeen. Höyry-Hiiri sai selvästä tavoitteesta uutta voimaa ja päätti jaksaa mäen päälle. “Py-puh-sähdy-puh-tään-vaan-puh!” se vastasi. Hetken kaverukset pinkoivat ylämäkeen ja Kaarlen siilimäinen suhina ja Höyry-Hiiren puhina olivat ainoat äänet. Mäen päällä kasvoi puu, suuri tammi, jonka lehdet eivät olleet vielä puhjenneet, mutta jonka vahvat oksat tarjosivat pienille eläimille suojaa ilman saalistajilta. Illan hämärissä Pauli Pöllö oli usein nälissään ja sen “huhuhuu” -huudot jäädyttivät veren kaikkien pienotusten suonissa.
Tammen juurella ei ollut vaaraa ilman saalistajista. Kaarle aloitti tarinansa: “Olin löytänyt aivan unelmapaikan poikamiesboksikseni. Siinä oli kolme vankkaa seinää, korkea katto ja pehmeä lattia.” “Kuulostaapa-puh-idylliseltä-eli-puh-puh-puh-taan-paratiisimaiselta.” kommentoi Höyry-Hiiri, “Niin, vankat seinät olivat betonia, niitä ei tuuli kaataisi, niinkuin edellisessä boksissani.” Kaarle kehui. “Puh-pah-puh-vi-laatikkohan-ei-puh-pahaa-tuulta kestänyt.” muisti Höyry-Hiiri. “Ja sitä ennenhän-puh-puuhastelit-puh-puu-puh-vajassa. Puh-puu-puh-han-ei-ole-niin-puh-vankkaa-kuin-be-puh-toni.” “Ongelma ei ollutkaan seinissä, niissä ei ollut susia, eikä niiden läpi susikaan olisi päässyt.” Kaarle jatkoi, “sen sijaan katto oli tämän asunnon heikko kohta.” “Ei-puh-kai-iso-puh-paha-susi-vain-päässyt-puh-puh-puh-kumaan-sisään?” Höyry-Hiiri kysyi kauhuissaan. Mikään ei ollut Höyry-Hiirestä niin pelottavaa kuin nähdä suden nälkäinen kuono työntymässä oravan pesään. “Ei, vaan jotain paljon pahempaa” Kaarle sanoi lähes kerskaillen. “Mikä-puh-voisi-puh-olla-vielä-puh-pahaa-puh-sutta-puh-pah-puh-pahempaa?” huokaisi Höyry-Hiiri, kauhuunsa melkein tikahtuen. “Olin juuri käymässä iltalevolle, kun huomasin, että kämpän miellyttävä lämpötila alkoi hälyttävän nopeasti lähestyä sietämätöntä kuumuutta. Katsahdin ylöspäin ja huomasin katon hehkuvan punaisen kuumana. “Puh-heh-puh-kuvan pu-puh-naisena?” “Niin ja lapaluitten kohdalla olevat piikkini alkoivat savuta päistään. Siinä vaiheessa säntäsin pihalle, enkä olisi pysähtynyt vieläkään, ellet olisi sattunut paikalle, Höyry-Hiiri.” “Mitä-puh-tapah-puh-tui?” “Yläkerran naapurini oli ajattelemattomuuksissaan sytyttänyt asuntonsa palamaan. Näin ainakin epäilen. En kyllä tiennyt, että siellä kukaan asuisi.” Kaarle päätti tarinansa. “Entäs-puh-nyt? Mitäs-puh-aiot tehdä-puh-seuraa-puh-vaksi?” kysyi Höyry-Hiiri tuohtuneelta ystävältään. “En tiedä, mutta saa olla viimeinen kerta kun muutan grilliin asumaan.”
Kohtaus on keskeltä näytelmää. Jotain on pielessä ja pahasti. Mitä on kohtauksen tarkoitus? Mistä on tähän tultu ja mihin olemme menossa?
---
No, alkaako muistua mitään? Eikö vieläkään?
mpfhmm
Ei taida olla mitään käsitystä missä tai kuka sitä oikein ollaan?
khöh khöh
Ajattelepa asiaa vaikka näin: Sinulla ei ole mitään syytä uskoa selviäväsi täältä hengissä. Nyt tuntemasi kipu todistaa, että olet vielä hengissä, mutta se katoaa pian. Kivulla on tapana kadota, kun se pienenee tai kasvaa liian isoksi. Elimistö sulkee kivun pois. Tämä ei varmasti paranna muistia, mutta laittaa yrittämään kovemmin. Eli mitä oikein tapahtui eilen?
hmpf … khäh khöh … ttä. Vettä.
Vai vettä? No tässähän sitä. Olisit heti sanonut.
Khöf khöhöhhhöhKiitos.
Nyt kun äänet on avattu, niin me pojat alamme laulamaan. Tai siis sinä alat. Sing, pliis.
Mutta kun en khöf khöf … osaa.
No, ei tämä mikään Sibelius-laulukilpailu olekaan. Kerrot vain mitä eilen tapahtui, niin Irmaa ei tarvitse tuoda tänne laulutunneille.
Irma?
Niin vai mikä Mirja se nyt oli. Se sinun eukkosi.
Maarit? Ei se laula. Se on kuollut.
Kuollut? Hm. Mutta entäs se punapää, jota pyörittelit siellä yökerhon lavalla?
Se on joku venakko. Raharasia.
No ilmankos se ei tiennyt mitään. Työtapaturma.
Ette kai te sille mitään?
Kuten sanoin kipu tulee ja kipu menee. Taitaa Tatjaanalla olla enemmän edessä sitä ensimmäistä ennen sitä jälkimmäistä. No se oli vähän väärillä vesillä kalastelemassa. Sitä sattuu. No niin, homman nimi on seuraava. Minä Hesekiel Trumpetti olen sinun syyttäjäsi, tuomarisi, valamiehistösi ja pyövelisi. Mikäli laulun taso tai tarinan juoni ei tästä eteenpäin ole sävähdyttävä ja mielenkiintoinen olen lähinnä sitä viimeistä, noin niin kuin kirvesmies.
Mutta kun enhän minä mit… aargh aaa perkkele. Aaaargh aaa … lopeta, lopeta. Jumalauta lopeta. Nyyhhhyyyhhyyh…. uuaaaaa.
Lopeta pillittäminen. Ei mies kuole vaikka korvanlehti puuttuu. Pannaan siihen Hansaplastia kun ollaan saatu hommat hoidetuksi. Tiedä vaikka saisit ehdonalaisen kuolemantuomion sijaan. Tässä kuule on tarinan kertojalla tulospalkkiot kohdallaan. Parempi tarina, lievempi tuomio. Eli kauniisti pyydan ma: saatana suu auki ja tarinaa tulemaan! Kohta et tarvii edes aurinkolaseja.
Ei silmiä, älä satuta silmiä..
Hehhee, enhän mä silmiä. Ajattelin lähinnä ton toisenkin korvanlehden poistamista, ei näet pysy reipanit päässä, kun ei oo sangoille paikkoja… nyt jos ei ala tarinaa tulemaan, niin alkaa tuomio kovenee. Mitä teit eilen iltapäivällä?
En muista… en muista
Auttaisikohan akuuttiin muistikatkokseen tällainen 9mm päänsärkylääke. Ei ihan suppo, mutta ilkeennäkönen on tämänkin annosteluaukko. Missä on miun rahat?
Ne on, en tiedä.
Voi vittu. Äijällä on aika heikon oloiset mahkut selvitä mihinkään suuntaan ja nyt muistin lisäksi petti vielä tietopuolikin. Sou mii tö mani. Se oli kokolailla puolimiljoonaa nykyrahaa ennen korkoja ja jos laitetaan alan markkinakorot ja markinaalit päälle, se on kokolailla miljoona. Se ei voi livahtaa sitymarketin pajatsoon tai tatjaanan eläkerahastoon. Miten sä mies oot hummannut puolimiljoonaa kahdessa viikossa?
Se vaan lipsahti… vähän kaikkeen. Mun piti kyllä maksaa…
No niin nyt sä oot juonessa kiinni. Nyt kuulostaa hyvältä. Toi piti on vaan väärä aikamuoto. Sun pitää maksaa. Piste. Eli ennen kuin seuraava uloke poistetaan kenttäkirurgialla, missä rahat?
No niin pitääkin. Nyt ei tarvi aurinkoisella säällä pitää kun lippistä. Mitenkäs me voitaisiin tehdä molempia osapuolia tyydyttävä maksuohjelma Tossavaiselle kertyneestä pääomavelasta? Paljonko ajattelet pystyväsi lyhentämään velkaa päivässä, sanotaan nyt vaikka seuraavan kuukauden ajan? Se on siis se velan takaisinmaksuaika.
Vitosen päivässä, korkeintaan kympin.
Korkeintaan kymppi? Sehän ei tee kun muutama satatuhatta. Mistä loput seittemän sataa?
Mulla on yks diili venäläisten kanssa… mut se on aika riski.
Aika riski? Eiks tää oo aika riski jo nyt. Sää oot nimittäin kuollut mies käytännössä jo nyt.
Mä lupaan sulle rahat kahdessa kuukaudessa. Ja korot päälle. Onko vielä luottoo?
Sä oot Tossavainen melkonen venkula. Mut mä oon pahassa välissä. Ne oli vähän niin kuin mun eläkerahat. Mä tarviin ne pian.
Saat takuuksi sen teollisuusalueen kiinteistön. Jos ei raha ole sulla kahden kuukauden päästä, saat sen. Sen arvo on yli 1,2.
Okei. Ja jos ei tule, niin…
…se tavallinen tarina.
…
Eli tämän tarinan voisi sijoittaa pienen paikallispankin neuvotteluhuoneeseen tai sitten vaikka johonkin pimeään ja kosteaan kellariin, jossa ei ole kuin yksi hämärä hehkulamppu, puinen tuoli ja kaksi miestä. Jokainen voi päätellä itse. Miten tarina etenee tai miten tänne on tultu, jäänee toistaiseksi arvoitukseksi.Toisaalta voisin mielelläni lukea seuraavaksi kansansadun. Ehkä jotain Kalevala-tyyppistä tai ehkä Grimmin satujen oloista. Ihka, saat uuden tarinan kerrottavaksesi aiheesta: Lentävä Lautanen.
Seuraavassa lyhyt kuvaus 10-osaisesta TV-sarjasta. Tämä on siis todellakin vasta idea, jota voisi jatkokehitellä tuolla wikissämme. Koitan tehdä pohjatyön sitäkin varten.
---
Joka jaksossa käsitellään päähenkilöä kahtena eri aikakautena. Esimerkiksi voidaan seurata päähenkilöä nykyisyydessä ja näyttää jotenkin lisäarvoa tuova tarina hänen lapsuudestaan. Tällöin lapsuuden tarinan merkitys nykyisyydelle paljastuu. Itse asiassa ajan käytössä voidaan mennä vielä pidemmällekin. Voidaan tarkastella ihmisyksilön geneettistä kehitystä kertomalla ensin isästä ja sitten pojasta aikuisena. Mikään ei estä tarinoita poikkeamasta jopa vuosilla tai vuosisadoilla toisistaan, jolloin mukaan saadaan vaihtelua ja kenties jopa laajempia teemoja.
Sukulaisuussuhteita osoitetaan käyttämällä jaksosta toiseen samoja näyttelijöitä samoilla tai samantapaisilla nimillä. Päähenkilöä esittää yleensä sama hlö, eli on kahdessa roolissa joka jaksossa.
Vaatetuksella ja lavastuksella on suuri merkitys aikakauden osoittamisessa. Tehokeinona käytetään "stereotyyppisiä" aikakauden kuvauksia. 1700-luku eroaa selvästi 1970-luvusta, jonka erottaa helposti 1960-luvun hippeydestä tai itäaatteista.
Ensimmäisen kauden tarina huipentuu murhaan, jonka tekee yllättäen psykopaatiksi paljastuva päähenkilö. Koko kauden päähenkilön edesottamuksia seurannut katsoja yllättyy täysin viimeisen jakson paljastuksesta, vaikka vinkkejä päähenkilön omatunnottomuudesta on annettu pitkin kautta. Omatunnoton kaveri on tähän mennessä ollut mitä miellyttävin, suorastaan charmikas, tuttavuus. Tosin hänen esi-isillään on ollut aina joku muu kanava väkivaltaisuutensa purkamiseen, sota tai muu kahakka. Jopa isänsä oli Vietnamissa.
Psykologiselta kannalta sarja on tukevalla pohjalla sikäli, että on tiettyjä todisteita siitä, että psykopaattisuus periytyy. Psykopaatti ei tapa välttämättä huvikseen vaan koska haluaa jotain eikä tunne empatiaa tai syyllisyyttä (se voidaan katsoa synnynnäiseksi ja perinnölliseksi aivovaurioksi). Empatian ja syyllisyyden puute voidaan osoittaa aikaisemmissa jaksoissa pienin elein.
Kymmenosainen sarja jakautuu alun esittelyjaksoihin (kolmessa ensimmäisessä tuodaan estradille uusia henkilöhahmoja) ja huipentuu kymmenennen jakson murhapaljastukseen. En tiedä vielä kaikkea, ja pistän tarkemmat jaksokohtaiset kuvaukset wikiin. Pääjuonen kuljetuksen lisäksi täytyy kehitellä naapurustossa tapahtuvia sivujuonia. Huomaakohan tästä, että olen katsellut viime aikoina Täydellisiä Naisia liiankin tiheästi?
Näinhän sen tarinan kuuluisi alkaa, mutta eipä vainenkaan. Se, että tarinan pitäisi kertoa Sydvesti-Villen syntymästä, ei ole ehkä reilua tai edes järkevää, ellen ensin kerro hieman Sydvesti-Villen elämästä ja ennen kaikkea kuolemasta. Olisihan se kerta kaikkiaan yksinkertainen tapahtuma kuvattavaksi, tuo pelkkä syntymä, mikäli emme kysy asiaa Villen äidiltä. Sydvesti – Villen kuolema on hieman monivaiheisempi ja epäselvempi kuin syntymä, sillä sitä ei ole virallisesti tapahtunut. Siis Ville ei ole kuollut, mutta ilmassa leijuu vahva epäily siitä, että näin on käynyt tai ei muutakaan syytä ole sille, ettei kuvioissa ole viime aikoina ollut Ville. Palataan tähänkin tarkemmin, kun olen hieman kertonut Villestä tai siitä kuka Ville oli tai on. Sydvesti – Ville oli luonnollisesti syntymänsä ja ristiäistensä jälkeen vain Ville. Se taitaakin olla ainoa nimi, Kallen ohella, jota ei väännellä omituisiin muotoihin, kun lempinimeä annetaan ja ansaitaan. Lisänimellä tämä on onnistunut monessa tapauksessa, Lätsä – Pekka tunnetuimpana nimityksen edustajana. Mistä Ville sai sitten lisänimensä? Sydvesti on sadehatun tunnetumpi nimitys. Ja varsinkin rannikkoalueilla tunnettu tukanpeitin, jossa on takana räystäs, minkä tarkoituksena on estää kylmän sadeveden virtaaminen päähineen käyttäjän niskasta sisään. Tämä antaakin jo hieman osviittaa siihen, että Ville oli kotoisin rannikolta. Itse asiassa Ville oli majakanvartijan poika. Ville oli kokolailla huomaamaton ja tunnollinen poika, joka kasvoi karulla kalliosaarella isänsä kanssa kahden. Tuolla sateisella saaren riekaleella oli harvoin kuivaa, kaunista ja lämmintä, vaikka mantereella olisi keli ollutkin parempi. Ilmeisesti tästä syystä Villekin käytti lähes aina sydvestiä ja niin nimi tarttui poikaan ja myöhemmin mieheen, ilman sen suurempaa dramatiikkaa. Se, että Ville kävi koulunsa hyvin, tuotti hänen vanhalle isälleen suurta mielihyvää. Villen isä oli Villen syntyessä jo yli 60–vuotias ja Ville auttoikin isäänsä monissa tehtävissä aina tämän kuolemaan saakka. Majakasta tuli tarpeeton pian vanhan majakanvartijan kuoleman jälkeen ja Ville sai perinnöillään ostettua saaren itselleen ja säilytti sen etäisenä tukikohtanaan siitä lähtien. Ville sai koulun jälkeen helposti opiskelupaikan niin lääketieteelliseen tiedekuntaan kuin teknilliseenkin ja aloitti opinnot molemmilla saroilla. Menestys oli jopa yliopistolla hämmentävää. Ville saavutti opintotavoitteet leikitellen ja valmistuikin lääkäriksi ja insinööriksi nopeasti. Vapaa-ajan Ville käytti majakkasaarellaan tutkien sen monisatavuotista historiaa ja salaisuuksia. Eräänä kesäisenä, valoisana yönä tapahtui jotain, mikä muutti asioiden suhteet täysin. Ville löysin vanhan majakanvartijan papereiden joukosta sattumalta paperin, josta Villelle heräsi epäilys oikeista vanhemmistaan. Asia alkoi askarruttaa Villeä ja hän alkoi tutkia intensiivisesti kaikkea, mitä majakanvartijan jäämistöstä löytyi. Varsin pian kävi ilmi, että Ville ei ollut majakanvartijan poika.
Tämän jälkeen voidaan siirtyä kuolemaan.
Ville hankki elämänsä aikana valtavasti arvostusta, vaurautta, vihamiehiä ja ongelmia. Se mitä hän teki aiheutti yleensä positiivisia ja negatiivisia reaktioita. Ulospäin Ville oli menestynyt, älykäs, kansainvälinen ja kaikin puolin positiivinen ilmestys ja erittäin vetovoimainen henkilö. Toisaalta liike-elämä ja sosiaalinen ympäristö olivat Villestä itsestään näyttelemistä ja leikkiä ja teennäistä peliä. Tätä tunnetyhjiötä Ville pääsi täyttämään harrastuksillaan ja salatuilla toimillaan rikollisuuden maailmassa. Tutkittuaan saarta opiskeluaikoinaan, Ville löysi syyn sille, miksi hänelle jäänyt huomattava omaisuus oli niin suuri ja miksi hänen saarellaan oli runsaasti merkitsemättömiä hautakumpuja. Saari oli etäisen sijaintinsa ja vaikeakulkuisten rantojensa vuoksi erittäin rauhallinen ja koskematon paikka. Se oli ollut sitä jo ensimmäisistä merenkulkijoista lähtien sitä. Saarta oli käytetty sairaiden karkottamiseen, rikollisten rankaisemiseen, salakuljettajien piilottamiseen, tavaran kätkemiseen ja jopa ihmisten kadottamiseen. Saarelta löytyneet kultaharkot, rahat ja jalokivet kertoivat siitä kuinka pitkäaikaista toiminta oli ollut. Osan Ville oli luovuttanut museoille ja osan hän oli kylmän rauhallisesti muuttanut omaisuudeksi, joka kasvoi ja kasvoi päivittäin. Koska Villellä oli hyvin humaani yritys paremmalla puolellaan auttamassa hätää kärsiviä, oli hänellä myös pimeämmällä puolellaan äärettömän tuottava yritys ja liiketoimi sellaisissa tehtävissä, joita kukaan muu ei tekisi. Ville poisti asioita, ihmisiä, tavaroita, omaisuuksia, rikollisia, jengejä, osuuksia markkinoilta – ketä ja mitä tahansa, mistä tahansa. Tämä liiketoiminta oli hyvin tuottavaa ja koskaan asiakas ei jättänyt sovittua maksua maksamatta. Tästä olisi saattanut seurata se, että olisi voinut joutua poistetuksi. Liiketoiminta oli tunnettua rikollisten, terroristien, valtioiden, heimojen, äärijärjestöjen, oligarkien, diktaattoreiden ja yleensä kaikkien niiden piirissä, joilla oli rahaa. Ville oli itse asiassa kauhun tasapaino, salainen ase, jolla voitiin kiristää toteuttamatta itse liiketointa. Tästä palvelusta tulikin Villen kannattavin liiketoiminta – kauhu. Koska kaikki, joilla oli riittävästi rahaa käyttääkseen Villen palveluita, eivät tienneet ketä kohden niitä käyttää, loi Ville ns. VIP-listan, jolle pääsi maksamalla huomattavan avustuksen ja sai takuun, ettei joutunut ihan heti poistettujen listalle. Tällä pidettiin yllä kauhun tasapainoa ja tietoa siitä, että jos tilanne niin vaatii, jokainen voi joutua poistetuksi. Tilanne kävi tietysti muutamien vuosien kuluessa tukalaksi, koska alkoi tapahtua lipsumisia joissakin rikollispiireissä ja yhä enemmän asiakkaita luopui palvelusta. Tämän vuoksi Ville katosi, mutta kukaan ei voi sanoa, että hän kuoli. On arvailtu, että Ville hoiti oman poistamisensa siten, ettei häntä enää ole, ettei kukaan voisi kostaa hänelle. Toisaalta tilanne on vielä tukalampi, koska poistojen tiedetään jatkuneen, Villen poistumisen jälkeenkin. Tilanne on siis vaarallisempi, koska kukaan ei voi enää tilata poistoja, mutta niitä tapahtuu, ellei jäsenmaksuja tule. Villestä tuli vielä suurempi pelote siis ja uhka maailmalle. Siis Villen toivottiin kuolleen – pelonsekaisin tuntein.
Nyt siis on vuoro syntymän.
Koska aikaisemmin kävikin ilmi, ettei majakanvartija ollutkaan Villen isä, niin kuka se oli? Ja vielä tärkeämpää oli se, kuka oli äiti? Ja missä oli äiti?
Siis oli synkkä ja myrskyinen yö – todellakin. Vanha majakanvartija näki pienen puisen purjeveneen ajelehtivan majakan valokiilassa kohden rantatyrskyjä. Onneksi tuo vanha meren karaisema mies oli juuri oikealla hetkellä ollut kiristämässä veneensä köysiä, kun hän huomasi repaleisin purjein varustetun, aalloilla heittelehtivän aluksen lähestyvän rantaa. Veneen iskeytymistä kallioihin ei enää voinut, estää, mutta mahdollisten matkustajien pelastamiseen oli mahdollisuus. Valtaisan rysähdyksen jälkeen laivan kappaleet katosivat kuohuihin ja merenpintaan pulpahteli muutamia tynnyreitä ja puunkappaleita. Hetken kuluttua pintaan nousi kaksi päätä. Miehen ja naisen. Majakanvartija heitti pelastusrenkaan köyden kanssa mereen ja kiskoi ylös naisen, jonka toinen haaksirikkoutuneista oli auttanut pelastusrenkaan sisälle. Nostettuaan naisen laiturille, merikarhu huomasi naisen olevan raskaana ja tajuttomana. Käännyttyään kohden merta heittääkseen pelastusrenkaan uudelleen, ei tyrskyissä enää näkynyt ketään. Majakanvartija kantoi naisen majakan lämpöön ja riisui märät ja kylmät vaatteet tajuttoman yltä. Tällöin hän huomasi, että synnytys oli käynnistynyt ja ainoa, joka voisi tilanteessa tehdä mitään, oli hän itse. Synnytys tapahtui lähes itsestään ja lapsi – poika – syntyi elävänä ja vailla ulkoisia vaurioita. Pojan äiti kuoli muutaman päivän kuluttua tulematta tajuihinsa. Mantereelta pari päivää aikaisemmin hälytetty apu ei ehtinyt ajoissa kovan merenkäynnin vuoksi, joten saaren väkiluku kasvoi vain kahteen. Myrskyn jälkeen majakanvartija huomasi yhden vanhan veneen kadonneen ja oletti sen huuhtoutuneen mereen kovan aallokon ja tuulen vuoksi. Pojan äidistä majakanvartija tiesi enää vain hautakummun sijainnin. Isästä ei edes sitä. Sen päivän hän kyllä muistaisi aina – päivän, jolloin Sydvesti – Ville syntyi.
---
Tämä oli vastaus aiheeseesi, jonka annoit. Tulihan siinä muutakin kuin syntymä. No jos ehdit ja viitsit, voisit kirjoittaa seuraavaksi synopsiksen edellisen tarinasi (Ruoska) pohjalta kuvattavalle 10-osaiselle TV-spektaakkelille, jota tullaan myymään tunnettujen näyttelijöiden tähdittämänä ympäri maailmaa. Toivottavasti vielä toisenkin tuotantokauden verran. Nimen voit valita itse.